Aihearkisto: Valon etsijän päiväkirja

Lauantai 20.1.2018: Kyllin vahva väsymään?

Miksi turhaan pienennän itseäni? Miksi tunnen syyllisyyttä siitä voimasta, mikä minussa on heräämässä? Naiseuden feminiinisestä, ikiaikaisen mystisestä ja viisaasta energiasta. Siitä voimasta, jonka avulla tehdään ihmeitä.

Kaipaan päivittäin matkalle. Kaipaan lepoa arjesta, pyykinpesusta, aamupuurosta ja iltasaduista. Haluan olla vain yksin. Muiden passattavana ja hoidettavana, minäkin vuorostani. Tunnen syyllisyyttä jo pelkästä ajatuksesta, mutta tiedän että jokin minua ajaa silti kohti itseäni. Näen unia poluista ja kulkuneuvoista ja siirtymisistä. Käyn ajatuksissani Balilla, Pyhällä ja Havaijilla. Lähden ajatuksissani yksin, mieheni kanssa tai koko perheellä. Mikään ei tunnu oikealta.

Kysyn sielultani, mitä kaipaan, minne haluan matkustaa? Kysyn väsymyksestäni, joka päivittäin painaa minua, raskauttaa solujani niin että elämä tuntuu tahmealta.

”Naiseus”, sieluni vastaa.

”Sitä sinä kaipaat”.

Naiseuden voima on heräämässä nyt kun häpeän kerrokset kuoriutuivat. Ei se ollutkaan vain viime vuoden teemaa, tänä vuonna se vasta onkin ajankohtainen.

Valon, naiseuden ja tunteiden vapautumisen myötä uskallan olla rehellinen väsymykselleni. Se on, se haluaa tulla ulos. En voi suorittaa sitä pois, en huijata päiväunilla enkä omalla ajalla silloin tällöin. Väsymyksen on aika purkautua ulos omaan tahtiinsa. Jos vain annan sille luvan.

Tunnustelen omaa voimaani. Joko nyt olisin kyllin vahva väsyäkseni?

Joko nyt olisin kyllin vahva sille, ettei minun tarvitse kalenteroida väsymystäni muiden menojen mukaan?

Joko nyt olisin kyllin vahva sille, ettei minun tarvitse pyydellä väsymystäni anteeksi, ei keksiä sille syitä ja selityksiä jotka sanoittavat väsymyksen pois?

Joko nyt olisin kyllin vahva ollakseni heikko?

Väsymys ei ole möykky, joka kerran purkautuu ja katoaa sitten ikuisiksi ajoiksi. Väsymys on jatkuva seuralaiseni, joka ohjaa minua valoon ja varjoon, lepoon ja liikkeeseen, olemiseen ja tekemiseen. Siitä ei ole tarkoituskaan päästä eroon, sitä on tarkoitus kuunnella.

En häpeä enää väsymystäni, tulkoon jos on tullakseen. Nyt on sen aika. En odota romahtamista, tämä on enemmänkin elämäni hienovaraista säätämistä.

Koska olen väsynyt, olen vieläkin sivussa sielustani.

Tiistai 16.1.2018: Rahaa voi tulla yllättävistä paikoista

Tunteiden tutkimisen rinnalla on aika vapautua uskomuksista. On aika ottaa käyttöön se usko, joka minulla on ollut syntymästäni asti. Nimittäin se, että kaikki on mahdollista ja että rahaa ilmaantuu yllättävistä paikoista. Se usko, jonka mukaan kaikki järjestyy.

Tämä perusluottamus on hieman horjunut viime kuukausina, mutta ei se ole mihinkään kadonnut. Koska olen kohdannut pimeimmät varjoni ja pelkoni (toki työ jatkuu vielä), voin alkaa vahvistamaan valoa. Uskoa, luottamusta, vaurautta ja menestymistä sekä elämän ihmeitä.

Mitä uskomuksia minulla sitten on? Jos oikein kuuntelen ajatuksiani ja sanomisiani, miten ajattelen ja puhun rahasta?

Henkisen ihmisen ei ole soveliasta puhua rahasta.

Henkisen työn tekemisellä ei ole soveliasta rikastua.

Eikä varsinkaan jos on saanut ”lahjan”, kuten näkijän kyvyn.

 Jos olen rikas, muut ihmiset ovat kateellisia minulle.

Jos voitan lotossa, silloin varsinkin muut ihmiset ovat kateellisia minulle. Ja jos voitan, en ainakaan voi puhua siitä kenellekään.

Toive rikastumisesta on egon puhetta.

Päästän irti näistä uskomuksista ja annan itselleni luvan menestymiseen. Tiedän, että todellinen rikkaus on rakkautta. Uskon myös siihen, että universumilla on meille kaikille rajattomasti rikkautta, sekä rakkautta että rahaa.

Kyse on omista uskomuksistamme, siitä minkä arvoisina pidämme itseämme. Itsensä arvostamisen lisäksi tarvitaan luottamusta siihen, että kaikki on mahdollista.

Minä arvostan itseäni. Arvostan työtäni, arvostan näkijän kykyäni, arvostan sitä että olen tehnyt töitä itseni kanssa päästäkseni elämässäni tähän vaiheeseen.

Pieniä ihmeitä todellakin tapahtuu koko ajan. Rahaa tulee yllättävistä paikoista, juuri silloin kun sitä tarvitaan.

Kuten silloin, kun tuli tunne että nyt on aika tilata uudet tapetit kotiin ja veronpalautuksista tulikin juuri sen verran ylimääräistä (muistikuvissamme veronpalautuksen määrä oli pienempi).

Kuten silloin, kun päätän varata itselleni hemmotteluhoidon ja seuraavana päivänä saan kirjeen erään maksun palautuksesta, joka on juuri tuon hoidon hinta.

Kuten silloin, kun vuokraamme ensi kesälle veneen viikoksi ja nekin rahat järjestyvät nopeammin kuin arvaammekaan.

Elämä on yhtä suurta ihmettä, oikeasti. Ihmeisiin tarvitsee vain uskoa ja luottaa ja ne tapahtuvat.

Osa unelmistani on selvästi egon puhetta eikä niiden ole tarkoituskaan toteutua. Mutta osa unelmista on peräisin sielustani. Tänä vuonna aion kuunnella niitä erityisen tarkalla korvalla ja antaa niille mahdollisuuden toteutua.

Mieheni ja minä, me olemme aika hyvä parivaljakko. Mieheni pitää huolen arjen taloudesta, minä luon uskollani rahaa yllättävistä paikoista. Minä ylläpidän uskoa ihmeisiin.

Se, että sieluni ohjasi minua polulle jossa minulla ei yhtäkkiä ollutkaan rahaa, onkin varsinainen lottovoitto. Voin puhtaalta pöydältä lähteä luomaan itselleni ja perheelleni juuri sellaista elämää kuin haluan. Intuitioni avulla voin kuunnella sitä, mikä on minulle ja meille tarkoitettu. Tätä perintöä haluan opettaa lapsillenikin.

 

Perjantai 5.1.2018: Sieluni opastusta – ”Rauha”

”Rauha” 

Sinä ihmettelet, mihin hävisi kaikki se kiire pyrkiminen ja juokseminen, mihin hävisi se vanha sinä, joka niin kauan sinua kannatteli. Se osa sinussa välillä muistuttaa itsestään, saa hätäilemään ja huolehtimaan, miettimään liian kauas tulevaisuuteen tai kiinnittymään siihen, mitä joskus oli. Mutta yhä useammin sinä palaat siihen hetkeen, josta löytyy rauha. Siihen hetkeen, jossa ympärillä voi tapahtua mitä vaan ja sinussa on rauha. Sisäinen rauha, jonka arvoa ei voi mitata missään rahassa, jota ei voi ostaa mistään, eikä oikein kuvaillakaan. Se on tila ja kokemus, jolle ei löydy sanoja. Se vain on. Nyt.

Rauhassa on ikuisuus, jumaluus ja läsnäolo sen kanssa, joka on elämän tarkoitus.

Se ei ole pysyvä olotila. Tai ehkä niillä, jotka ovat valaistuneita. Mutta sinulla siihen on vielä matkaa. Siihen, että rauha asuisi sinussa koko ajan, valaisi sinuun tyyneyttä joka ikinen hetki. Kuitenkin, kun sinulla on kokemus rauhasta, voit palata siihen aina silloin kun saat itsesi kiinni vanhan suorittajan puskemisesta, joka saa pyrkimään jotain kohti vaikket oikein tiedäkään mikä se jokin on.

Tietoisuudellasi on mahtava voima. Se on kuin taikasauva, jonka avulla voit pysäyttää itsesi ja palata tuohon rauhan tilaan, jossa on niin hyvä olla. Siinä tilassa asuu onni ja rakkaus ja kaikki se mikä elämässä on tärkeää. Kaikki se, mistä voit olla kiitollinen. Kaikki se, mikä kiinnittää sinut taivaaseen.

Ihmisen ei ole tarkoitus olla väsynyt kiireinen tai stressaantunut. Ihmisen on tarkoitus olla onnellinen. Se mitä näet ympärilläsi, on heijastusta sinun sisimmästäsi, sisäisestä tilasta. Jos olet rauhaton, näet rauhattomuutta. Jos olet rauhassa, näet rauhaa, jokaisen muunkin sydämessä. Rauhan tilassa saat muutkin pysähtymään, valosi tavoittaa kiireisenkin ja saa avautumaan rakkaudelle.

Sen takia rauhaa kannattaa tavoitella. Siinä tilassa on ihmisen hyvä olla.

 

 

Tammikuun alku 2018: Häpeän alkusiemen

Olen onnellinen. Kiitollisuudella on mahtava voima. On uskomatonta mikä muutos omassa sisimmässä voi tapahtua ja on tapahtunut. Kiittämällä kaikesta siitä mitä elämässäni on, saan ahdistuksen pidettyä pienenä. Valo voittaa varjon. Kiitollisuuden viljely on aiheuttanut myös sen, että olen tyytyväinen omaan elämääni. On hassu tunne huomata, että on perillä omassa elämässään. Se on lähes pelottavaa. Että tässäkö tämä minun elämäni onkin, eikö olekaan mitään parempaa? Etsimällä itseäni olen löytänyt elämäni, juuri sen näköisen elämän joka minulle on tarkoitettu. Olen siitä niin onnellinen ja kiitollinen. Ei tarvitse hötkyillä enää mihinkään, kaikki on hyvin tässä ja nyt.

 

Vuoden vaihtuminen uudeksi tuo tullessaan fyysisen henkiinheräämisen, tai oikeastaan aavistuksen siitä. Oloni on vielä aika väsynyt, tosin jo huomattavasti parempi kuin viime kesänä, mutta tarvitsen päiväunia lähes päivittäin. Siinä missä viime vuoden puoli oli henkisen uudelleensyntymisen aikaa, tämä vuosi alkaa kaipuulla löytää yhteys omaan kehooni. Tuntuu hyvältä joogata, jumpata ja käydä kävelyllä. Hiihtääkin. Juoksemisesta haaveilen mutta sen aika ei ole vielä. Jalkani ovat edelleen niin kipeät, että käveleminenkin tuottaa tuskaa. Käyn fysioterapeutilla säännöllisesti ja venytyksillä saan jalkani vertymään, mutta kyllä ne pirun kipeät ovat. Ihan kuin jotain vanhaa purkautuisi kehostani kipuina ulos. Kantapään kautta Äiti Maahan, Hänen syliinsä. Antaa kipujen tulla, en yritä taistella näitä tuntemuksia vastaan. Luotan siihen että kehonikin omassa tahdissaan voimaantuu. Minä teen oman osani antamalla keholleni sellaista liikuntaa ja hoivaa mitä se minäkin päivänä kertoo tarvitsevansa.

 

Nyt saa loppua aina vain jonkin paremman odottaminen ja kiireellä tulevaisuutta kohti kurottaminen. Nyt saa alkaa elämä. Tämän hetken elämä. Kokonaisen naisen elämä. Kaikkine tunteineen ja väreineen.

Kiitos elämäni, että olet jaksanut kärsivällisesti odottaa minua.

Mutta ah niin ihana ja kamala ahdistus muistuttelee minua itsestään edelleen. Se vaatii avautuakseen ja asettuakseen enemmän aikaa kuin esimerkiksi viha, jonka voi vapauttaa nopeastikin. Ahdistuksen kanssa ei voi kiirehtiä. Ahdistus on epämääräinen, se on möykky jolle ei aina edes löydy nimeä. Jos odotan pääseväni siitä lopullisesti eroon tai löytäväni sille aina vedenpitävän selityksen, huijaan itseäni. Totuus on, että ahdistus minussa on ja pysyy. Se kuuluu elämään. Välillä vain on vähemmän ahdistuneita päiviä ja välillä niitä ihanan onnellisia päiviä, jolloin ei ahdista ollenkaan. Valon ja varjon tasapaino, siitä kai tässä elämässä lopulta on kyse. Ehkä voin siis olla kiitollinen ahdistuksesta, ihan niin kuin kaikista muistakin tunteista.

Ahdistuksenkin voi kohdata valosta ja sisäisestä rauhasta käsin.

Mitä pidemmälle tammikuu etenee, sitä syvempiä tunteistani tulee. Varjot pimenevät, riippuvuuden energia muistuttaa jälleen itsestään. Minut valtaa pikkuhiljaa pakokauhu. Tätäkö uneni ovat yrittäneet minulle kertoa? Unissani olen polttanut tupakkaa, juonut ja ollut humalassa. Lapset ovat olleet usein mukana. En haluaisi pysähtyä, haluaisin paeta, haluaisin unohtaa sen että olen juonut liikaa, että olen kamppaillut riippuvuuden kanssa koko ikäni.

Koko ikäni.

”Kerran juoppo, aina juoppo”. Niinhän sitä sanotaan.

Pahimpina epätoivon hetkinä ajattelen, että elämäni on pilalla.

Olen ollut toiveikas, että osaisin auttaa itseäni ulos riippuvuuden vankilasta ja pystyisin auttamaan muitakin. Entä jos en osaakaan? Mikä merkitys elämälläni ja kaikilla näillä ongelmilla sitten on? Entä jos elämäni onkin täysin hukkaan heitettyä aikaa ja pahimmassa tapauksessa siirrän tätä taakkaa ja toimintamallia omille lapsillenikin? Entä jos olen pilannut heidänkin elämänsä, jo tässä vaiheessa?

Olen umpikujassa, olen hukassa.

Vaikka uskottelen itselleni ettei taatelipussi sentään niin paha juttu ole kuin pullo viiniä, olen kuitenkin saman riippuvuuden kanssa tekemisissä. Yritän etsiä pakopaikkoja, ei tunnu hyvältä olla kotona, ei missään. En keksi yhtään paikkaa mihin voisin paeta.

Minun täytyy kääntyä varjojani kohti, yhä uudelleen ja uudelleen. Aina silloin kun ne nousevat esiin koloistaan.

Vaikka hoidankin työkseni muita, myös minussa saa olla varjo. Uskon siihen, että kun uskallan katsoa varjojani ja tuoda ne näkyviin (myös muille), näen valonkin kirkkaampana. Kun uskallan katsoa varjojani, pystyn näkemään ne myös muissa ja auttamaan varjoja vapautumaan valoon.

Olen halunnut löytää lopullisen vapautumisen riippuvuuden vankilasta. Ehkä tässä vaiheessa riittää, että uskallan jo paremmin pysähtyä ahdistukseen ja yritän tiedostaa hälytyssignaalit varhaisemmassa vaiheessa enkä juokse pakoon. Eihän tähän kuole vaikka sattuukin. Ehkä vankilasta vapautuminen on juuri näiden vaikeiden tunteiden hyväksymistä osaksi elämää. Ja myös oman ajan ottamista pysähtymistä varten.

Syvältä syvältä tulee itku, joka saa minut tuntemaan itseni pienemmäksi kuin koskaan. Ahdistuksen möykky kerää itseensä kaiken maailman syyllisyyden ja häpeän ja räjäyttää sen suoraan kasvoilleni. Saa pelkäämään lasteni puolesta, yrittää ajaa minua kontrolloimaan ja hallitsemaan heidän tulevaisuuttaan. Ymmärrän miten mahdoton tehtävä se on.

Mieheni pitää minua sylissään ja lohduttaa. Rakastaa. Sanoo viisaasti, että tämän tuskan avulla voin auttaa myös muita. Että lapsillamme on paras mahdollinen pohja omaan elämäänsä.

Antaudun ahdistukselle niin että se nostaakin esiin häpeän alkusiemenen, sellaisen varjon joka nyt muuttuu valoksi. Sillä ei ole väliä mikä se on, sillä on väliä että pääsen tuntemaan tunteeni. Syvältä syvältä, niin syvältä että sen tuntemisessa on yhtä aikaa kuolema ja jälleensyntymä. Nukun pois häpeääni, tuntitolkulla ja päiväkausia. Se kietoo minut raskaaseen syleilyynsä, mutta kuitenkin lohdullisesti, luvaten päästää irti kun vain maltan levätä.

Näen unta, jossa kuljen laakson pohjalla olevaa polkua pitkin. Oikealta metsänrinteestä kuuluu karhun ääni. Tiedän heti mitä pitää tehdä. Asetun maahan kontalleen ja työnnän kasvoni maahan. Karhu tulee eteeni, nuuskii minua ja asettuu sitten oikealle puolelleni makaamaan. Nukuttuaan siinä aikansa lähtee pois ja minä jatkan matkaani. Tulen perille, jossa sanon ääneen löytäneeni sen mitä olen koko elämäni etsinyt. Häpeän alkusiemenen. Sen magneetin, joka on vetänyt puoleensa sitä ahdistusta ja kipua mitä ihmiselämään kuuluu. Sen juurisyyn, josta riippuvuusenergianikin aika ajoin ammentaa polttoainetta, yhä vieläkin.

Tajuan olevani jonkin suuren äärellä. Sellaisen vapautuksen, joka puhdistaa sukujuuriani eteen ja taakse, päästää minutkin vapaaksi. Sieluni riemuitsee, tätä varten olen syntynyt, vapauttamaan tunteiden varjoja valoon.

Uneni ohjeiden mukaan laitan maskuliinisen, oikean puoleni nyt talviunille ja kuuntelen feminiinistä viisauttani. Käännyn sisäänpäin ja tunnen joka solullani. Se sattuu, mutta ei siihen kuole.

Häpeästä ja sen alkusiemenen kohtaamisesta syntyy voima, joka antaa rohkeutta elää täydesti, tehdä virheitä ja iloita niistä, sallia valot ja varjot osaksi päivien kulkua ja luottaa siihen, että sielu tietää.

Uusi vuosi 2018: Naiseus minussa liikahtaa

Tunnen kuinka jotain liikahtaa sisälläni. Jokin uinuva puoli minussa on heräämässä henkiin, venyttelee kehräten kuin kissa herätessään päiväunilta. Tuo voima saa minut onnelliseksi, se saa minut tuntemaan oloni kokonaiseksi, salaperäiseksi ja tutuksi, vaikka olenkin tuntematon.

Ehkä se johtuu joogasta, jota olen harjoittanut viime päivinä. Olen saanut paremman yhteyden kehooni, tunnen kuinka se yhdistyy sieluuni. Minun ongelmani on välillä se, että kehotietoisuuteeni häipyy olemattomiin, en tunne olevani minä omissa nahoissani. Silloin alkaa syöminen, silloin on vaikea katsoa itseä peiliin, tunnen inhoavani kehoani. Mutta nyt, nyt on jotain toisin. Tunnun erilaiselta, hyvältä ja minulta.

Ehkä se johtuu meditaatiosta, jossa olen palannut perusasioiden ääreen. En yritä saavuttaa meditoinnilla mitään, en nähdä näkyjä enkä kiivetä henkisiä portaita ylöspäin. Olen vain ja keskityn hengitykseen. Tai chakroihin. Tai myötätuntoon sydämessäni. Perusasioita, jotka rauhoittavat mieltäni. Tekevät minusta levollisemman.

Ehkä se johtuu kiitollisuuden harjoittamisesta, joka liian helposti hukkuu itsetutkiskelun, väsymyksen ja pyrkimisen alle.

Ehkä se johtuu rukouksesta, jolla olen pyytänyt vapautumista mieleni kahleista, toivonut että jokin minua suurempi voima saisi minut luopumaan jokailtaisesta syömisestä, jossa ei ulkopuolisin silmin ole mitään dramaattista mutta josta itse tunnen, että täytän sillä jotain tarvetta, jotain koloa minussa. Syömiäni taateleita ja pähkinöitä ja muita muka terveellisiä herkkuja tärkeämpää on se vankila, jonka ne minulle rakentavat. Ne sitovat minut ulkopuolisen voiman valtaan, joka nauraa päin naamaani yrityksilleni pitää elämäni ja syömiseni hallinnassa.

Vaikka olen päässyt eroon alkoholista ja jäätelöstä (no en ihan kokonaan) niin riippuvuudella on yhä ote minusta.

Jotain minussa liikahtaa. Naiseutta, joka on yllättävän voimakasta. Se ei vaadi minulta mitään. Ei tietenkään, koska se on osa minua. On ollut aina.

Elämä on yhtä irtipäästämistä. Kun vuosi 2017 päättyy, se symboloi minulle eheytymisprosessini jonkinlaista sulkeutumista, päätöstä. On jotenkin uutta ja hämmentävää olla oma itsensä. Ilman menneisyyden haavoja, ilman ajatusten kietoutumista syömiseen tai sen vastustamiseen, ilman pelkoa hallinnan menettämisestä. Tuntuu kuin sisäinen jalokiviarkkuni ei uskaltaisi avata kanttaan siinä pelossa, että valo on liian häikäisevä. Tunnen houkutusta jäädä vanhaan, tuttuun ja turvalliseen väsymykseen, jota voin tutkiskella loputtomiin. Vaikeampaa on tehdä tietoinen valinta uuteen vaiheeseen suuntautumisesta, koska se askel on minun itseni otettava.

On uutta ja ihmeellistä kun mielessä ei pyöri jatkuvana nauhana sen odottaminen, miten asiat voisivat olla vielä paremmin tai mitä seuraavaksi, mihin muutokseen minun tulisi valmistautua ja mitä kohti mennä. On uutta ja ihmeellistä olla tyytyväinen siihen, miten elämä on juuri nyt. Elämä etenee siinä tahdissa eteenpäin kuin on hyvä. Myrskyn jälkeen on vielä vähän vaikea uskoa, että nyt voi olla poutasää. Muutos on iso ja silti se tapahtuu sisimmässäni kuin huomaamatta. Kuin joutsen se lipuu tietoisuuteeni, tekee minusta kokonaisen naisen, sytyttää valoni loistamaan ja rauhoittaa, antaa luvan nauttia elämästä koska on vain nyt.

Sydämeni on auki elämän ihmeelle.

Joulukuun loppu 2017: Kiitollisuuden voima

Mitä kirkkaampi valo, sitä synkempi varjo.

Henkinen tie ei ole helppo. Aina kun luulen päässeeni selville vesille itseni kanssa, löydänkin itseni kuopasta. Joulun lähestyessä alan ahdistua. Tunnen sen epämääräisenä möykkynä sisälläni enkä saa enää kiinni noista valoisista onnen hetkistä, joita syksyn mittaan on alkanut tulla yhä enemmän. Yritän kuunnella ahdistusta löytääkseni sille nimen, ratkaisun. En onnistu. Se ei suostu tulemaan näkyväksi, ei suostu siihen että sille saisi jonkin muodon tai tarkan määritelmän.

Ahdistus vain on ja se tuntuu nousevan syvemmältä kuin koskaan.

Samaan aikaan teen itseni kanssa töitä saadakseni maskuliinisen ja feminiinisen energiani parempaan tasapainoon. Maskuliininen puoli minussa jäsentää, järkeilee, analysoi ja etsii ratkaisuja, etenee voimalla ja päättäväisesti eteenpäin. Tarvitsen vastapainoksi enemmän feminiinistä antautumisen energiaa, joka tekee tilaa kuuntelulle, luovuudelle, mysteerin olemassaolon hyväksymiselle, intuitiivisuudelle.

Niinpä annan ahdistuksen olla. En yritäkään etsiä sille ratkaisua jolla saisin sen hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Ja koska annan sen olla, se lähes pilaa jouluni. Joulusta tulee täysin erilainen kuin olisin odottanut, sisäisesti. Ulkoisesti joulu menee kuten joulut ovat aina menneet. Siinä ehkä onkin yksi ongelma. Joulustressi, lahjojen kaupallinen yltäkylläisyys, huomion keskittyminen syömiseen. Se on riittänyt minulle aiemmin, mutta nyt tunnen syvää sisäistä ristiriitaa. Kaipaan jouluun hengellistä sisältöä, sen muistamista mistä joulu on saanut alkunsa.

Ahdistukseni saa minut syömään, kuin yrittäisin peittää sitä suklaan, jäätelön ja taateleiden alle. Jouluna syöminen lähtee hallinnasta ihan täysin, kuvioon tulevat mukaan nekin herkut joista luulin päässeeni jo eroon. Olen väsynyt, ahdistunut ja rukoilen ulospääsyä tästä vankilasta jonka olen onnistunut itselleni taas rakentamaan.

Rukoukseeni vastataan. Lähden ex-tempore joulukirkkoon tapaninpäivänä. Istuessani kirkossa tunnen olevani turvassa. Minua itkettää. Ihana nuori pappi pitää saarnan, joka antaa sanat syvemmälle ahdistukselleni. Hän puhuu siitä, kuinka tässä ajassa on jostain syystä tarve häivyttää uskonnollisuutta ihmisten elämästä. Hän sanoo, ettei se tee meille hyvää. Tuon saarnan aikana tunnen, kuinka Jumala puhuu minulle papin kautta. Hän puhuu minulle siitä, että olen löytänyt tieni takaisin kotiin.

Olen etsinyt valoa, olen etsinyt itseäni. Tuon etsinnän alussa erosin kirkosta, koska koin ettei minun jumalani löydy sen seinien sisäpuolelta. Ei se löydykään, se löytyy sisältäni. Sitä varten minun piti irtaantua. Kuunnellessani saarnaa kyyneleet valuvat silmistäni, tunnen jumalallisen valon joka solussani, se nostaa minua ylös kuopasta ja kuiskii nimeäni.

Alan jopa harkita liittymistä takaisin kirkkoon, kristityksi. Haluan kuulua johonkin. Vielä ei ole sen aika, tarvitsen vielä vapauttani. Mutta tiedän, että se Jumala johon minä uskon ei välitä siitä, kuulunko kirkkoon vai en.

Valaistumiseen ei ole oikotietä. Olen yrittänyt kasvaa liian nopeasti, olen unohtanut että henkisellä tiellä kyse on ennen kaikkea sisäänpäin kääntymisestä. Hiljaisesta puheesta ja rukouksesta itseni kanssa, sisälläni olevan Jumalan kanssa. Olen unohtanut omat tarpeeni, olen ollut niin haltioissani siitä että saan hoitaa ihmisiä ja auttaa heitä kirjoittamalla. Olen halunnut olla hyvä äiti, olen syksyn aikana nipistänyt omasta ajastani sillä seurauksella, että ahdistus herättää minut muistamaan oman itsenikin.

Mitä syvemmälle kuljen itsessäni, sitä syvemmältä löydän myös varjoni. Se ei ole helppoa, se vaatii rohkeutta. Henkinen tie vaatii myös kurinalaisuutta. Jos haluan olla yhteydessä sieluuni, jumalalliseen valooni, tarvitsen arkeeni asioita, jotka tekevät minulle hyvää, joka päivä. Hiljaisuutta, mietiskelyä, rukousta, kirjoittamista, fyysistä hyvinvointia edistäviä asioita. Vastuu on minulla.

Arki on minun guruni. Mieheni ja lapseni ovat minun gurujani, samoin kaikki muut ihmiset joiden kanssa saan olla tekemisissä. Vaikka välillä minun tekee mieli paeta todellisuutta, todellisuus on juuri se joka opettaa parhaiten. Se nostaa minussa esiin varjoja, joiden tiedostaminen on tie valoon. Joskus elämä vain tuntuu niin vaikealta. On vaikeita tunteita, on vaikeita tilanteita lasten kanssa, on vaikeaa miehen kanssa, on vaikeaa muiden ihmisten kanssa, on ennen kaikkea vaikeaa itseni kanssa.

Huonoina päivinä huomaan, kuinka vaativaa ja negatiivista mieleni sisäisestä puheesta tulee, erityisesti itseäni kohtaan. Olisi paljon helpompaa, jos jokainen päivä olisi täynnä valoa, ihanaa onnellisuutta ja positiivisia tunteita. Joskus mietin, että olisi helpompaa olla tietämätön kuin kulkea aina vain syvemmälle kohti tietoisuutta. Olisi helpompaa muuttaa johonkin luostariin mietiskelemään kaikessa rauhassa. Sieluni ei päästä minua helpolla koska se tietää mikä on minulle hyväksi. Se tietää mitä tarvitsen. Välillä nuo oivallukset ja kultajyvät löytyvät varjojen maasta. Pimeydestä, joka on pelottavaa ja ahdistavaa. Ihan tavallisesta arjesta, jossa on kaikki mitä tarvitsen.

Elämä on valon ja varjon tanssia. Siihen on vain suostuttava.

Henkisellä tielläni kaikista vaikeinta on luopua hallinnasta. Lopulta omaa elämäänsä ei voi hallita, eikä ole tarkoituskaan. Hallinnan menettäminen on pelottavaa. Niinä hetkinä tuntuu, että hajoan itse palasiksi, en pysy enää kasassa vaan murenen lattialle, jonnekin näkymättömiin. Apulannan Armo-laulun sanoin: ”kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla”. Ja joka kerta kun näin tapahtuu, tunnen kuinka jumalallinen valo pääsee sisimpääni. Nöyrtyminen elämän edessä, suostuminen ahdistukseen ja kaikkeen siihen mikä on vaikeaa, avaa ovet elämän suureen totuuteen, rakkauteen.

Senkin olen oppinut, että henkisellä tiellä ei voi odottaa palkintoja. En voi odottaa lottovoittoa vastineeksi siitä, että olen hyvä ihminen ja suostun henkisyyteen. Lopulta se ei ole edes valinta. Kun on kuullut sielunsa kutsun näin vahvana, ei voi kääntyä enää takaisin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa, vaikka välillä tekisikin mieli luovuttaa ja palata vanhaan elämään. Kuljen välillä varjojen polkuja, mutta välillä saan kokea niin suurta onnea, rauhaa ja valaistumista, että sen suurempaa palkintoa en olisi osannut edes odottaa. Nuo hetket ovat ihania, niissä asuu rakkaus, niissä asuu ikuisuus. Noita hetkiä ei voi mitata rahassa, sillä ne ovat sen ulottumattomissa.

Nöyryys avaa mielen totuudelle. Ei ole enää tarvetta piiloutua uhrin roolin, pelkojen tai ahdistuksen taakse. On vain totuus, joka vapauttaa katsomaan itseä peilistä rehellisestä, lempeästi ja myötätuntoisesta. Totuus on ehdoton, se ei hyväksy selittelyitä eikä mielen kieroja teorioita siitä, mitä tapahtui. On vain totuus, joka tarjoaa vastuun avaimia omaan elämään. Niiden vastaanottaminen vaatii rohkeutta, enemmän kuin mikään muu tähänastinen on vaatinut.

Vuoden loppua kohden näen paljon unia. Kirjoitan niitä ylös ja huomaan, kuinka ahdistava tunnelma niissä kaikissa on. Unet nostavat pintaan vaikeita tunteita ja erityisesti häpeää. Annan sen tulla, en yritä selittää sitä pois liian nopeasti.

Päätän, että vaikka alitajuntani työstää nyt unissa näin voimakkaita asioita, voin päiväsaikaan silti harjoittaa kiitollisuutta. Tunteet voivat olla sekä että. Voin olla kiitollinen samalla kun annan ahdistuksen, pelon, surun,vihan ja häpeän purkautua minusta ulos. Minun ei tarvitse jäädä niihin kiinni, koska se olisi uhriutumista ja loputon suo.

Kiitollisuudella on uskomaton voima. Se voi näköjään kääntää päivän kulun aivan erilaiseksi. Kiitollisuuden aiheiden näkeminen omassa elämässä irrottaa huomion ikävistä asioista. Minä voin valita. Yöt ovat pimeyttä varten, päivät valon aikaa. Öisistä unistani on tullut minulle aarrearkku, on uskomatonta miten alitajuntani auttaa minua henkisellä tielläni. Eikä vain minua, vaan vanhempiani ja myös heitä edeltäviä sukupolvia. Edesmenneet rakkaani pyytävät apuani, heidänkin varjonsa kaipaavat valoa. Yksi osa sielunsopimustani on puhdistaa sukupolvien yli ulottuvaa tunnetaakkaa. Aiemmilla sukupolvilla ei ole ollut siihen mahdollisuutta, minä otan tuon tehtävän ilolla vastaan.

Torstai 14.12.2017: Sieluni opastusta – ”Jos olisin oma itseni”

Jos olisin oma itseni, lentäisin vapaana kuin taivaan lintu, ilman odotuksia tai rooleja tai kahlitsevia uskomuksia. Jos olisin oma itseni, tietäisin mistä unelmoin enkä hukkaisi itseäni siihen, millainen minun pitäisi olla. Jos olisin oma itseni, luottaisin siihen ettei mikään voi minua oikeasti haavoittaa, koska sisäinen valoni on pyhää ja koskematonta.

Miksi sitten en voi olla oma itseni? En osaa, en ole sitä vielä oppinut. Mutta haluan oppia. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Minä en ole mikään valmis lopputulos, en täydellinen paketti, en tule koskaan valmiiksi. Minä olen vain riisuttu versio kaikesta siitä, mitä elämä on kasannut ympärilleni. Jatkuvasti tulee lisää. Osa saa jäädä, osa saa mennä. Irtipäästäminen on kaikista vaikeinta. Helpompaa on haalia lisää, kiinnittää itseeni lisää sitä millainen minun pitäisi olla.

Mutta se ei ole totta. Se ei ole totuus minusta. Minä olen arvoitus, mysteeri, jonka ratkaisemiseen kuluu yksi ihmiselämä ja vielä sata siihen päälle. Minä en tule koskaan valmiiksi, en anna koskaan tyhjentävää vastausta itselleni. Minä tarjoan jatkuvasti uusia haasteita, kysymyksiä, kipeitä kohtia ja oivalluksen riemua.

Minä olen elämän mittainen seikkailu.

Joulukuun puoliväli 2017: Hyväksyminen

Joulukuussa kipuilen useaan kertaan päänsärkyni kanssa. Jalatkin oireilevat niin etten oikein pääse kävelemään. Varsinkin oikea kantapää kiukuttelee. Yritän kuunnella kehoni viestejä mutta en saa niistä kiinni. Olen ihan umpisolmussa pohdintojeni kanssa. Minussa nousee ärtymys kaikkia ja kaikkea kohtaan.

Kipuilen reiki-kurssinkin kanssa ja olen jo sitä mieltä että lopetan sen, vaikka tämä opettajatason koulutus kestää noin vuoden. Ei tämä sovi minulle, on liian ahdas muotti.

Jälleen saan itseni kiinni siitä, että tämä on minulle tyypillinen reagointitapa silloin jos jokin herättää minussa vaikeita tunteita. Pakenen. Jätän kesken. Joskus se on ollut ihan hyväkin sillä nopeilla päätöksilläni olen päässyt huonoista tilanteista eroon ja elämässäni eteenpäin. Nyt jokin on toisin. Reiki on henkinen tie. En halua jättää henkistä tietäni kesken, se ei ole vaihtoehto.

Joten, annan tilaa sisäiselle prosessilleni ja päätän luottaa siihen, että tuskaisen oloni syy selviää sitten kun sen aika on.

Erääänä päivänä mieleeni lipuu oivallus, joka tuo mukanaan hyväksymisen. Oman itseni hyväksymisen. Oman elämäni hyväksymisen. Varjojeni hyväksymisen. Se oivallus vain tulee ja rauhoittaa minut. Pyyhkii pois (ainakin hetkellisesti) tyytymättömyyden, vaativuuden, pyrkimisen kohti muutosta, kohti jotain jolle en osaa antaa edes nimeä. Tuo tyytymättömyys on ollut vain kalvavana peikkona sisimmässäni, ohjannut minua joka päivä pinnistelemään, miettimään sitä, mitä seuraavaksi, mitä pitäisi oivaltaa, minkä pitäisi muuttua että olisin onnellinen.

Ei minkään, minulla on tässä ja nyt kaikki mitä tarvitsen. Pääkipu on ollut pakottavaa tarvetta yrittää pinnistellä eteenpäin, syvemmälle, ylöspäin. Vähemmästäkin pää räjähtää!

Rauha tuntuu hyvältä. Juuri siltä kuin rauhan voisi kuvitella tuntuvankin. Juuri sellaiselta kuin olen siitä kirjoista lukenut ja valaistuneilta kuullut. Nyt koen sen itse. Se kokemus on kultaakin kalliimpi.

Tiistai 12.12.2017: Sieluni opastusta – ”Viaton, luova lapsi”

Anna elämän sykkiä sinussa. Anna luovan viattomuutesi kukoistaa, sillä se on ydinenergiaasi, aitoa sinua. Sinä elät maailmassa, joka korostaa suorittamista ja palkitsee saavutuksista, nopean tehokkaista tuloksista. Todellisuudessa, ainoa millä on merkitystä on se, että sinä pysyt yhteydessä itseesi. Se voi tarkoittaa näkyvää tekemistä jolloin ilmennät itseäsi. Yhtä hyvin se voi tarkoittaa näkymätöntä olemista, jolloin tutustut itseesi paremmin, muistaaksesi sen kuka sinä olet.

Henkisellä tielläkin voi tulla kiire. Kiire olla henkisempi kuin oikeastaan oletkaan, kiire saavuttaa valaistuminen koska se lupaa vapautusta kaikesta kärsimyksestä ja tyytymättömyydestä. Sinä olet valo ihmiskehossa, henkinen olento. Sinä olet ihmiskehossa syystä, oppimassa tärkeitä asioita, kokemassa sellaista mitä et sielun tasolla, ilman ihmiselämää löytäisi. Sen takia, antaudu elämällesi. Antaudu olemaan myös ihminen.

Ihmisenä sinussa on valo. Se on sinun ydinenergiaasi, se löytyy sinusta kaiken sen alta mistä ympäristömme ja kokemuksemme ovat rakentaneet ikään kuin kuoren ympärillemme. Tuo kuori sisältää odotuksia, uskomuksia, pelkoja ja ”pitäisi”-sanoja. Sinä löydyt sen suojakuoren sisältä. Sinä olet koko ajan olemassa. Valona, sinuna.

Sinä olet kaunis. Sinä olet luova. Sinä olet puhdas viattomuus.

Kun pienen lapsen kaltainen ylpeys omasta itsestäsi puhkeaa kukkaan, vain taivas on rajana. Tuo rajaton itseluottamus saa sinut ymmärtämään, mitä oikeastaan haluat tuoda tähän maailmaan. Mitä sinun on tarkoitus tuoda. Tuossa viattomassa ydinolemuksessa on sieluntehtäväsi. Se syy miksi olet halunnut syntyä tähän maailmaan, oppimaan ja kokemaan, auttamaan siinä muitakin.

Henkinen kasvu on avautumista, ei kiipeämistä. Kasvu on sukeltamista yhä syvemmälle sinuun. Kasvu on suostumista pienemmäksi, lähemmäksi sitä jumalallista valoa joka on äärettömän suurta. Sekin on jo sinussa.

Viattoman, luovan energian vapauttaminen vapauttaa sinut puskemisesta, voimakeinojen käyttämisestä omassa elämässäsi. Viaton ja puhdas ydinolemuksesi vain soljuu eteenpäin elämän aalloilla, vaivattomasti ja iloisena, täysin vapaana. Se on sinussa kaunista, se on se mitä sinä ansaitset.

Olet rakas.

Maanantai 11.12.2017: Ajalla ei ole väliä

Tuntuu kuin maailmankaikkeus olisi unohtanut, että elän maailmassa jossa on ihmisten määrittelemä ajankulku. Sisäinen prosessini jatkuu, tosin nyt paljon rauhallisemmin ja vakaammin. Mutta jatkuu kuitenkin ja sieluntehtävästäni kuiskaillaan nyt kovempaa ja kovempaa. Kun mietin kulunutta vuotta taaksepäin, on tapahtunut niin paljon asioita ja niin nopealla tahdilla, että aika menettää merkityksensä. Kulunut vuosi on oikeastaan yhden ihmiselämän mittainen, siinä on tapahtunut niin paljon. Olen kuollut ja syntynyt uudelleen. Olen aloittanut uuden elämän samassa ihmiskehossa. Ajalla ei ole väliä. Sillä ei ole mitään väliä, että järjellä ajateltuna näille asioille, tälle muutosprosessille olisi pitänyt antaa enemmän aikaa.

Vuosi sitten kiirehdin muutosta, koska egoni halusi saavuttaa enemmän ja nopeammin.

Vuoden aikana tapahtui kuitenkin muutos. Egoni asettui maailmankaikkeuden jumalalliseen tahtoon ja toimii nyt moottorina, joka saa asioita tapahtumaan. Juuri siinä tahdissa kuin on hyvä, juuri siinä tahdissa mihin minua kutsutaan ja ohjataan. Ajalla ei ole enää väliä. On vain johdatus ja suuri siunaus elää rakkaudessa, vailla rajoja, vailla aikamääritelmiä. Uusi elämä voi syntyä sekunnissa tai vuodessa tai vuosisadassa, sillä ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että tunnen tässä hetkessä olevani juuri siinä missä minun kuuluukin olla.

Vuoden aikana olen alkanut kirjoittamaan Sielun kirjeitä ja tekemään intuitiivisia energiahoitoja. Se on ihme.

Näkijyys kutsuu entistä vahvempana.

Onko minun vihdoin aika antautua olemaan näkijä? Onko minun vihdoin aika antautua olemaan se kuka olen? Epäilen kykyjäni, mutta koko ajan kirjeiden kirjoittaminen ja hoitojen tekeminen vahvistavat itseluottamustani. Olen tutkinut ja lukenut, jäsentänyt tapaani tulkita ihmisten energiaa, avautunut luottamukselle, oppinut ihmisten palautteista.

Nähdyksi ja kuulluksi tulemisella on uskomaton voima. Se on näkemistä. Se, että näen ihmiset kokonaisena. Autan heitä näkemään niillekin tietoisuuden tasoille jotka heiltä itseltään ovat vielä piilossa. Kaikki tasot ovat meissä jo olemassa. Maasta taivaaseen. Ihmiset janoavat nähdyksi ja kuulluksi tulemista enemmän kuin koskaan. Minä autan heitä siinä. Se on minun sieluntehtäväni. Se on minun valoni.

Välillä humpsahdan taivaisiin liian nopeasti, liian pitkäksi aikaa. Silloin minulle tulee päänsärky ja humiseva olo.Maadoittumiseni horjuu, tavallisesta elämästä tulee kestämätöntä. Tunnen häviäväni maan päältä. Maskuliinisuus minussa jyrää, kiirehtii henkisyyttä, henkisellä tiellä etenemistä. Kerta toisensa jälkeen opin itsestäni, rajoistani ja voimavaroistani lisää. Opin olemaan herkempi, pehmeämpi ja feminiinisempi, myös hoitaessani ja kirjoittaessani. Opin maadoittamaan itseäni, opin tunnistamaan milloin täytyy pitää taukoa ja ottaa omaa aikaa. Milloin levätä.

 

Tämä on minulle vaikeaa. Tuntuu etten osaa pehmentyä. Tuntuu etten osaa kaivaa esiin naiseuttani, herkkyyttäni. Mutta haluan oppia.