Perjantai 1.12.2017: Äiti Amman halaus

Olen menossa Äiti Amman halaukseen. Tätä edeltävä viikko on täynnä vihaa, pelkoa ja ahdistusta. Päivä päivältä tunnen raivoni nousevan, minulla on sellainen olo että voisin karjua kurkku suorana vihaani maailman ääriin eikä sekään riittäisi.

Haluaisin luovuttaa. Haluaisin luovuttaa, jättää perheeni, myydä talon, lähteä karkuun, tehdä jotain joka veisi minut pakoon tästä pakahduttavasta tunteesta, peloista jotka luikertavat luolistaan syömään minua. Olen jo ajautumassa samaan vanhaan uomaan, jossa käännän selkäni vaikeille tunteille. Tunteet tulevat läpi todella kaukaa, edellisistä elämistäkin ja asioista joita on vaikea antaa anteeksi tässä elämässä. Teen tietoisen valinnan, etten luovuta vaan pyrin kohti anteeksiantamista, hyväksymistä ja itseni kohtaamista.

Haluan olla onnellinen, haluan uskaltaa luottaa siihen että tämän elämän onni on pysyvää, ettei mitään pahaa tapahdu vaikka jäänkin paikoilleni.

Kun vien tyttäreni päiväkotiin, silmiini sattuu toisen lapsen tekemä piirustus. Hän on kirjoittanut nimensä siten, että siinä näyttää lukevan AMMA.

Kiitos kiitos kiitos.

Kiitos kiitos kiitos jumalallinen Äiti, että ohjaat minua puhdistumisen polullani.

Amman halaus on pala taivasta maan päällä. Hänen sylissään purskahdan itkuun. Autuudesta. Kaikki häviää ympäriltäni. Olen rukoillut, että hän auttaisi minua vapautumaan kaikesta vihasta, kateudesta, kaunasta, katkeruudesta, itsekkyydestä, riittämättömyydestä, arvottomuudesta, kiireestä, kärsimättömyydestä jota saatan kantaa vielä sisälläni. Amman sylissä ne sulavat pois. Sen hetken on vain autuus ja rauha. On vain puhdas rakkaus.

En ole niin sinisilmäinen että kuvittelisin kaikkien vaikeiden tunteiden hävinneen iäksi tai että olisin saavuttanut jonkin pysyvän valaistumisen. Mutta kun olen kokenut tuon taivaan, tiedän sen olevan olemassa. Tiedän, että on mahdollista tuoda taivas maan päälle. Ihan vain antautumalla rakkauden syleilyyn.

Kun istun Amman halauksen jälkeen vielä pitkään hänen läheisyydessään, tunnen kuinka sydämeni avautuu kuin kukka, joka kurottaa kohti auringon valoa. Se on niin ihmeellinen tunne, että se saa minut välillä nyyhkimään ja välillä hymyilemään autuaallisesti. Menetän täysin ajantajuni ja vain istun, nautin ja tunnen sydämeni avautumisen. Tunnen olevani rakastettu. Tunnen olevani pelkkää rakkautta.

Kaikki on hyvin.

Kiitos kiitos kiitos.

Keskiviikko 29.11.2017: Sieluni opastusta – ”Valo”

”Valo”

Taivaan valo loistaa yllesi. Se valaisee pimeimmänkin polun, saa luottamaan siihen että elämässä on muutakin kuin minkä näemme, minkä koemme, mitä tunnemme. On olemassa jotain suurempaa, sieluun saakka yltävää lämpöä, jossa kaikki on hyvin.

 

Se valo on jo sinussa. Sinä olet se valo.

 

Sinun tehtäväsi tässä elämässä on avautua tuolle valolle, poistaa pimeyden verho ja epäilyksen harha. Ja kun löydät tuon valon, ymmärrät elämäsi tarkoituksen. Ymmärrät sen, mistä tässä kaikessa on kyse.

Sinä et ole koskaan yksin. Ympärilläsi on koko ajan valoa ja kirkkautta, lempeän rakkauden apuvoimia valmiina auttamaan ja opastamaan sinua kohti omaa valoasi, kohti lupausta jostain iättömän suuresta ja yhtä aikaa pienestä, ihmisen kokoisesta.

Valo on vapautta, valo vain on. Vailla määrittelyitä, vailla mitään vaatimuksia.

 

Kaikki askeleesi ovat kuljettaneet sinua juuri oikeaan suuntaan tällä valon polulla. Elämä on jatkuvaa kasvua, yhä syvemmälle kurottuvaa avautumista, yhä laajemmalle ulottuvaa tietoisuutta suuresta mysteeristä, rakkaudesta.

 

Talvi kutsuu kääntymään sisäänpäin. Nyt on lupa rauhoittua, kuunnella itseä ja löytää aarteita, omasta sisimmästä.

Marraskuun loppu 2017: Taivas alkaa laskeutua maan päälle

En pysty tekemään kompromisseja elämäni suhteen. Reagoin koko ajan voimakkaammin ja voimakkaammin niihin asioihin ja ihmisiin ja tilanteisiin, jotka eivät ole minulle hyväksi. Välillä se tuntuu siunaukselta, välillä kiroukselta. Ymmärrän koko ajan selkeämmin myös sen, että tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa, tilaa ja hiljaisuutta. Ilman niitä rajani katoavat ja hukun muihin ihmisiin, maailman kiireeseen ja väsymykseen, jonka tunnen kehossani päivittäin.

Kaipaan ihmisiä, jotka ymmärtävät. Välillä olen niin yksinäinen ja tunnen oloni ulkopuoliseksi. Asiat joita koen ja näen – ei niitä voi pukea sanoiksi. Välillä yritän puhua mutta huomaan etten sitten haluakaan, koska näen ettei toinen ymmärrä. On helpompi olla hiljaa, ehkä kaikkea ei tarvitsekaan sanoittaa. Olisi kuitenkin ihanaa kertoa niistä pisteistä, joiden huomaan yhdistyvän. Kuin palapelin palaset löytäisivät toisensa, päivien pienissä ja isommissa asioissa. Se ei ole sattumaa, niin moni asia kertoo siitä miten kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan. Miten jumaluus puhuu kauttamme kun vain asetumme oikealle taajuudelle kuuntelemaan.

Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa yhteys syntyy hiljaisuudesta.

Mitä vähemmän ulkoiset asiat minulle merkitsevät, sitä tärkeämmäksi tulee rehellisyys omia tunteita ja tarpeita kohtaan. Rakkaus itseäni kohtaan. Sen suhteen olen tinkimätön.

Pelko on suojautumista.

Rakkaus on avautumista.

Hauskinta on huomata, kuinka sielu on tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni ja sen mukavaan leppoisuuteen mutta mieleni halajaa koko ajan enemmän, jotain muuta, vaeltaa unelmissa joita oikeasti en halua saavuttaa. Mieleni tekee kiireen ja levottomuuden, sielussani asuu onni ja ilo, levollisuus ja läsnäolo. Niinpä päätän panostaa joka päivä siihen, että löydän yhteyden korkeampaan tietoisuuteeni, sieluni rauhaan.

Egoni toivoo edelleen lottovoittoa. Tuo unelma ei jätä minua rauhaan. Se on kuin riivattu ajatus joka pyörii kehää päässäni. Lauantai lauantain perään tulee pettymys, kärsimys ja tyytymättömyys.

Voi itku, miten ihminen voi päästä tällaisesta ajatuksesta irti? Ajatuksesta, joka alkaa lähennellä jo pakkomiellettä. Olen onnellinen silloin kun onnistun päästämään lottovoittounelmasta irti. Olen onneton silloin kun lottoan, odotan voittavani ja petyn joka kerta kun en voita.

Voi armollinen Äiti, vapauta minut tästä lottovoittohaaveesta. Anna minun seurata tahtoasi niin että pysyn ajatuksissani puhtaana, ilman takertumista tähän maalliseen mammonaan. Eihän sieluni tarvitse näitä materiaalisia asioita ollakseen onnellinen. Eihän sieluni saa mitään maallista mukaansa jatkaessaan matkaansa kuoleman jälkeen. Vain henkisellä pääomalla ja omaisuudella on merkitystä. Vain vapautumisella ja valaistumisella on pysyvää merkitystä. Vain ne voivat tuoda onnen. Minun tavoitteeni on olla onnellinen, pysyä rakkaudellisessa yhteydessä jumalalliseen voimaan ja valoon.

Tunnen koko ajan selvemmin kuinka jokin verho edessäni avautuu pikkuhiljaa. Kuin huomaamatta taivas on alkanut laskeutua maan päälle. Olen löytänyt arjessa sellaisen onnen, jonka kuvailemiseen sanat eivät tee oikeutta. Se on olotila, jossa minun on hyvä olla. Olen onnellinen.

Keskiviikko 8.11.2017: Sieluni opastusta – ”Täyttä elämää”

”Täyttä elämää”

 Kaikkea ei voi saada, sinulle sanotaan. Kyllä voi, sinulle vastataan. Sinä olet ansainnut parasta, sinä olet ansainnut täyttä elämää. Se on sinun syntymäoikeutesi. On sinusta itsestäsi kiinni, miten käytät tämän elämän lahjan. Tyydytkö puolinaiseen vai annatko itsellesi luvan tulla kokonaiseksi, ehyeksi ja siksi valoksi joka olet. Sillä valoa sinussa on, sellaista kirkkautta joka saa muutkin loistamaan pelkällä läsnäolollasi. Sinussa on rauha, joka saa uskomaan siihen että elämässä on hyvä paikka siellä, minne jumaluus on koskettanut.

Mutta ei se täysi elämä tasaista ole. Se on täyttä sen takia, että siinä ylä- ja alamäkiä ja välillä suvantovaiheita. Kaikista voi nauttia, niistäkin hetkistä jolloin kyyneleet eivät tunnu mahtuvan maailmaan. Niiden hetkien ansioista ilolle on enemmän tilaa, itku puhdistaa.

Kun antaudut jumalallisen valon ohjaukseen, kaikki on hyvin. Egosi on tehtävänsä tehnyt, se on suojellut sinua ja näyttänyt kaikki pelot, joista sinun täytyy tulla tietoiseksi. Nyt voit jo luottaa siihen, mitä korkeampi minäsi kertoo, siihen mihin sielusi sinua ohjaa. Se ohjaus tulee suoraan taivaasta.

Kaikki haaveet ja unelmat ovat sielusi kieltä. Ne kertovat asioista jotka ovat sinulle tärkeitä, jotka on kirjattu sielunsopimukseesi. Kaiken voi saada. Kaiken sen, mikä on sinulle tarkoitettu. Kun ego ei ole ohjaksissa, jäljelle jäävät puhtaat unelmat, juuri ne jotka tässä elämässä toteutuvat. Ne ovat unelmia, joiden toteutuminen rakentaa parempaa huomista kaikille, jokaiselle tässä maailmassa. Universumin tehtävä on auttaa unelmien toteuttamisessa. Kaikki on mahdollista, ihan kaikki – silloin kun pyyntö tulee sydämestä. Rakkaudesta ja luottamuksesta, ei pelosta tai muiden miellyttämisen tarpeesta.

Sinä saat elää täyttä elämää. Se ei ole keneltäkään muulta pois.

Sinä kaipaat rakkautta. Se on se ikävä joka välillä jäytää rinnassa, polttaa niin että itket tuskaasi. Rakkaus on se joka tekee sinut kokonaiseksi, ei mikään ulkoinen tai muiden antama tunnustus. Rakkaus täyttää jokaisen solusi valollaan ja saa sinut säteilemään. Luovu kaikesta muusta, mutta älä luovu rakkaudesta. Sillä se on elämän kantava voima, johon kaikilla on oikeus. Ihan kaikilla.

Rakkaus voi olla romanttista rakkautta, se voi olla äidin ja lapsen välistä rakkautta, se voi olla ystävyyttä, läheisyyttä tai pyyteetöntä lähimmäisen auttamista. Myötätuntoa, kiittämistä ja silmiin katsomista. Se voi olla yhteyttä jumalaan, valoon, maailmankaikkeuden suurimpaan voimaan. Samalla asialla voi olla monta nimeä. Etsi, kunnes löydät. Jokainen voi löytää, ihan jokainen.

Sinä etsit, koskat tiedät että on vielä jotain löydettävää. Sinä etsit, koska tiedät ettet voi koskaan tulla valmiiksi. Sydämesi kutsuu sinua liikkeelle aina silloin kun jokin unelma odottaa toteutumistaan. Sinulla ei ole aavistustakaan mitä se voi olla, mutta tunnet kaipuun sydämessäsi. Seuraa tuota kutsua ja kaikki selviää aikanaan. Tuo kaipuu on kutsu rakkauteen.

Marraskuun alku 2017: Onnea ja kaipuuta johonkin, mutta mihin?

Mielenkiintoista on se, että herättyäni harhastani saan nyt opetella ihan kokonaan uudenlaista tapaa olla ja elää. Vanha maailma on murentunut pois ja uusi on täynnä aarteita, kun vain maltan kulkea riittävän hitaasti, antaa aikaa sille elämän ihmeelle joka minussa ja ympärilläni tapahtuu koko ajan.

Onni on autuas olotila. Onni on samaa rakkaudellista yhteyttä korkeimpaan, jonka tunnen joka kerta hoitaessani ja kirjoittaessani, meditoidessani ja hoitaessani itseäni. Tämä on samaa rakkautta, jota tunnen perheeni kanssa, kotona.

Kasvan koko ajan pienemmäksi löytääkseni suuren mysteerin.

Vuodessa on tapahtunut paljon. Vuosi sitten elämäni oli ulkoisesti paljon täydempää ja rikkaampaa. Vuoden aikana kaikki turha on karsiutunut pois, elämästäni on tullut hyvin yksinkertaista ja samalla sisäisesti rikkaampaa kuin koskaan ennen. Sisäiselle rauhalle ei voi laittaa hintalappua, sitä ei voi ostaa mistään kaupasta. Se täytyy löytää. Ja sen voi löytää kun vain on halukas etsimään.

Samalla kaipaan jotain. Kaipaan niin kovasti että rintaani koskee. Ikävä polttaa kuin tuli. En tiedä mitä ikävöin mutta tiedän, että tämä on se tunne joka saa minut välillä tuntemaan tyytymättömyyttä, sitä etten kuulu omaan elämääni. Tunnen välillä olevani kuin vankina omassa elämässäni. En ymmärrä mitä tämä on. En ymmärrä miten voin sanoa tällaista samalla kun olen onnellinen perheestäni, lapsistani. Totuuden näkeminen pakottaa olemaan rehellinen, ei ole muuta vaihtoehtoa. En voi enää valehdella itselleni.

Onnen hetkiä on paljon, mutta on myös päiviä jolloin minua ei huvita, en jaksa tätä samaa. Kaipaan välillä niin kovasti omaa tilaa, yksinäisyyttä, vapautta ja hiljaisuutta. Minua itkettää, koska en haluaisi olla näin rehellinen itselleni. Silti, ei ole enää vaihtoehtoja. Totuuden tie on ainoa tie onneen.

Rakastan perhettäni ja olen kiitollinen, että saan kasvaa heidän kanssaan. Se mihin olen tyytymätön, on kontrollin tarpeeni kotona. Sehän syntyy egon tarpeesta hallita, sehän kumpuaa pelosta että entäs jos laskenkin irti ja luotan! Olen väsynyt hoputtamiseen, tuputtamiseen, vahtimiseen ja kaikkien lankojen käsissä pitämiseen. Minähän voin päästää irti! Lapsille riittää vähäisemmätkin rajat rakkauden osoittamiseen, hekin nauttivat vapaudesta ja siitä että heihin luotetaan.

Välillä haaveilen jopa omasta kodistani, tämän perheemme kodin rinnalla. Niin kovasti kaipaan omaa rauhaa. Tajuan, että se on taas egoni helpon ratkaisun etsimistä haaveilla omasta kodista, johon voisin paeta hiljaisuuteen. Ei tätä elämää niin ole tarkoitus elää. Minun on tarkoitus pysyä valossa, tuoda sisäinen rauhani osaksi arkeani, meidän perheemme arkea. Siinä on suuri tavoite minulle.

Otan vastuun pahasta olostani, oman tilan tarpeestani. Otan yhden huoneistamme kokonaan omaan käyttööni, teen siitä työhuoneen, olemishuoneen, oman tilani. Olkoon kuinka itsekästä tahansa, mutta sitä minä tarvitsen!

Tyytymättömyys jäytää ja nakertaa minua aika ajoin. Tehdessäni hoitoja ja kirjoittaessani sielun kirjeitä tunnen olevani täysin oikeassa paikassa, tunnen itseni eläväksi. Mutta usein, kun olen kotona tai jossain muualla, tunnen oloni vieraantuneeksi. Katselen välillä ympärilleni, kotonamme ja ulkona, kaupungilla ollessani ja tuntuu että kaikki on jotenkin vierasta. Ettei se ole minua varten. Tämä on yhtä aikaa kutkuttavaa ja hämmentävää. Toisaalta tiedän olevani omassa elämässäni juuri oikeassa kohdassa ja silti tuntuu kuin olisin jossain väärässä näytelmässä. Tämän takia minun on vaikea olla läsnä. Tämän takia muista saattaa tuntua kuin olisin jossain toisessa maailmassa. Muissa maailmoissa, niin kuin sanotaan. Kenen maailma on totta?

Eräänä illalla nukkumaan mennessäni, juuri ennen nukahtamista näen ison sinisen tähden. Se on kaunis. Se tuntuu kodilta.

Torstai 26.10.2017: Herkkä minä

Elämääni on löytynyt puuttuva palanen. Antaudun herkkyydelleni. Olen vastustanut erityisherkkyydestä puhumista, koska en halua olla wanna be-erityisherkkä vain sen takia, että egoni saisi herkkyydestä erityisen meriitin ansioluetteloonsa.

Saan vinkin Janna Satrin kirjoittamasta kirjasta ”Sisäinen lepatus”. Jo kirjan nimestä tiedän, että kirja kertoo minusta. Erityisen herkästä minusta, joka ei ole aiemmin halunnut käyttää koko termiä koska en halua ahtaa itseäni mihinkään lokeroon. Silti, mikä helpotus, mikä itkun arvoinen helpotus onkaan ymmärtää itseään paremmin. Ymmärtää, jotta osaa kohdella itseään oikein, hyvin ja armollisesti.

”Herkkyydestä puhutaan usein tunteina. Se on kuitenkn paljon muutakin, esimerkiksi aistiherkkyyttä ja kehollisia tuntemuksia. Herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen psykofyysinen ominaisuus, jonka perusta on hermojärjestelmän herkässä reagoivuudessa. Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkä ympäristölleen ja sen ärsykkeille ja myös sisäisille vaikutteilleen. Hän tekee poikkeuksellisen hienovaraisia havaintoja prosessoi niitä syvällisellä tavalla, osittain tiedostamattomasti tai puolitietoisesti. Tällainen hermojärjestelmän herkkyys luo perustan herkän ihmisen kokemis- ja reagointitavoille”. Näin kirjoittaa Janna Satri, maalaten sana sanalta minua kokonaisemmaksi, ehyemmäksi ja omaksi itsekseni.

Yksi asia erityisesti Janna Satrin kirjassa nousee kirkkauteen.

Se, että elämyshakuisuus maustaa joidenkin herkkyyttä (vähemmistö herkistä ihmisistä on elämyshakuisia). Se kuvaa yksilön taipumusta viehättyä kaikesta uudesta ja kyllästyä tuttuna pysyviin asioihin nopeasti.

”Elämyshakuisen herkän perusvaikeutena on kuormittuminen ja kyllästyminen.”

Nyt saan selityksen tempoilulleni asuinpaikan, kodin ja työn suhteen. Työssäni olen nyt löytänyt riittävästi elämystä, sillä tunnen olevani kutsumustyöni äärellä, toteuttamassa sieluntehtävääni ja itsenäisenä yrittäjänä saan lentää vapaana. Mietittäväksi jää vielä se, miten löydän elämyshakuisuuttani tyydyttävän arjen, joka välillä meinaa tappaa minut harmaudellaan. En kaipaa mitään extremeä, mutta kaipaan sitä että minulla olisi päivissäni vielä enemmän tilaa ja väljyyttä tehdä sitä mitä kulloinkin kaipaan. Että minulla olisi vain tilaa olla ja tavoittaa yhteys itseeni. Pienet asiat riittävät kun ne ovat oikeita asioita.

Miten tämän kanssa elän ja mikä tarkoitus tällä minussa on, tätä pohdin. Ei ole tarkoitus vaipua epätoivoon tai määritellä itselleni vaikeaa elämää. On tarkoitys löytää minussa se, joka auttaa olemaan energinen ja tyytyväinen. Juuri tämä elämyshakuinen herkkyys on minussa se puoli, joka on ohjannut minua Valon yhteyteen. Yhteyteen, joka tarjoaa sen elämyksen ja virkistymisen, jota olen koko elämäni etsinyt juomalla, syömällä, suorittamalla, innostumalla aina uudesta. Ja lopulta, mikään ulkoinen asia ei ole koskaan voinut tarjota sitä minkä sisäinen rauhan tunne tarjoaa. Siihen rauhan tunteeseen on vain uppouduttava, antauduttava joka päivä yhä uudestaan sille, kuka minä olen. Yhtä aikaa ihminen ja sielun valo, joka loistaa sitä kirkkaampana, mitä totuudellisemmin elän omaa elämääni. Silloin täytän omaa tarkoitustani.

Janna Satri antaa kirjassaan vastauksia moniin miksi-kysymyksiini.

Miksi minusta tuntuu joskus kosmisen yksinäiseltä, koska tuntuu ettei kukaan ymmärrä vaikka ympärillä olisi sata ihmistä tai vaan ne muutama läheisin.

Miksi minulla on todella vähän ystäviä, ihmisiä joihin oikeasti luotan ja joille haluan puhua asioistani.

Miksi joidenkin ihmisten kanssa, joita olen ihan viime aikoina kohdannut, luotan heti ja puhun kaiken.

Miksi ärsyynnyn liian nopeasti heitetyistä neuvoista ja ratkaisuista, kun kaipaisin vain kuuntelijaa, en ohjeistusta siitä miten minun pitäisi elämääni elää.

Miksi sana ”äiti” alkaa kuormittuneena kuulostaa maailman pahimmalta kirosanalta.

Miksi joskus tunnen olevani vankina omassa elämässäni.

Miksi olen juonut ja syönyt liikaa.

Miksi aistin asioita, joita moni muu ei näe, kuule tai tunne.

Miksi minun on helpompi ilmaista itseäni kirjoittamalla kuin puhumalla.

Miksi tunneskaalani ääripäät ovat minulle arkipäivää.

Miksi olen tuntenut itseni oudoksi ja vialliseksi, kun kaipaan elämyksiä enkä pysty tyytymään tavalliseen arkeen.

Miksi tunnen olevani taivaassa, kun pääsen kosketuksiin jumalallisen energian ja läsnäolon kanssa, joka hivelee herkkyyttäni.

Juuri nämä viimeiset asiat sytyttävät oivalluksen ja toivon kipinän sisälläni. Että minä saankin olla sellainen, joka nauttii muutoksista, uusista asioista ja vaihtelusta. Että minun ei tarvitsekaan tyytyä olemaan vankina oman elämäni tavallisuudessa. Että kaikki ne jotka tuntuvat olevan huolissaan, kummissaan ja paheksuvan nopeita päätöksiäni ja muutoshaluani, eivät vaan ymmärrä minua. Ja koska en ole ymmärtänyt itsekään itseäni, olen ajautunut liian keskitielle, jossa minun on vaikea hengittää.

Otan omaa aikaa ja lähden Valamoon. Istun hiljaisessa huoneessaani kynttilän palaessa ja kirjoitan itsestäni. Minusta, jonka alan tuntea koko ajan paremmin ja paremmin. Pian täytän 41 vuotta, fyysisessä kehossani. Ehkä onkin jo sen aika, että pääsen elämään omaa elämääni, niin kuin sitä on tarkoitettu tässä elämässä elettäväksi.

Valamossa kuljen Rukousmetsän polkua ja istun penkille keskelle kuusikkoa. Jokin henki istahtaa viereeni. Kysyn siltä, ”kuka sinä olet?”.

”Olen osa sinua”, se vastaa ja liukuu minuun. Tekee minusta kokonaisen.

Valamon yössä herään omiin sydämenlyönteihini. Olen enemmän elossa kuin koskaan. Minua ei haittaa yhtään, että herättyäni valvon pari tuntia. Hyväksyn sen osaksi minua. Ehkä minun oli tarkoituskin herätä kuuntelemaan hiljaisuutta ja sydäntäni.

Lokakuun loppu 2017: Pysähdyn, vaikka sattuu

Töiden suhteen intuitioni ohjaa minua keskittymään nyt ainoastaan hoitojen tekemiseen. Työyhteisökoulutukset ja valmennukset saavat nyt jäädä taka-alalle. Kirjeitä kirjoitan vain muutamia, ne ovat jääneet taka-alalle. Hoidoista saan itsekin voimaa ja saan vahvistusta useammaltakin asiakkaalta, jotka kertovat näkevänsä ja tuntevansa, että olen tärkeä välikappale ihmisten auttamisesssa, juuri oikeassa paikassa.

Ajatella, mikä muutos on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Vuosi sitten tein töitä yhtä aikaa päihdeklinikka-yrittäjänä, yhdessä isossa konsultointiprojektissa ja työyhteisövalmennuksia siihen päälle. Maksoin itselleni isohkoa kuukausipalkkaa, koska oli tärkeää että voin maksaa samaa palkkaa kuin sain aikoinaan palkkatöissä ollessani. Taloudellisesti parhaimman yrittäjävuoteni vuoden liikevaihto oli kunnioitusta herättävä. Nyt teen tappiota enkä ole pystynyt maksamaan palkkaa itselleni moneen kuukauteen ja elän täysin mieheni rahoilla. Muutos on iso, ei ihmekään että vanhan ja uuden identiteetin välillä on vähän kipuilua.

Ja nyt olen onnellisempi kuin koskaan. En voi sanoa ettenkö välillä haaveilisi lottovoitosta tai jostain muusta ihmeestä, joka toisi rahaa ilman että minun tarvitsee tehdä enemmän töitä. Mutta pystyn elämään vähemmälläkin rahalla. Jos jossain vaiheessa joudumme myymään kotimme, ei sekään ole maailmanloppu, se on vain jonkin uuden alku. Ei minua kukaan sen takia hylkää. Tunnen olevani rakastettu juuri sen takia, että olen se mikä olen. Herään useimpina aamuina ajatukseen, että olen onnellinen, herään onnen tunteeseen.

Hoitaessani hoidan rakkaudella. Huomaan, että minussa on tapahtunut iso avautuminen jumalalliselle rakkaudelle. Minun ei tarvitse yrittää yhtään mitään, riittää että olen puhdas kanava, asetan itseni välikappaleeksi korkeimmalle valolle ja rakkaudelle. Mitä pienempi ja nöyrempi olen, sitä puhtaampana rakkaus pääsee virtaamaan kauttani ja hoitamaan ihmistä. Minä vain kuuntelen ohjausta ja hoidan sen mukaan. Minulle näytetään se mitä ihmisen on tarpeen nähdä ja kuulla itsessään. Minun ei tarvitse nähdä hänen puolestaan, me pohdimme yhdessä mitä mikäkin asia tarkoittaa. Tämä työ itsessään jo tekee minusta nöyrän, sillä joka kerta tehdessäni hoitoa ymmärrän, millainen voima rakkaudella on. Kukaan meistä ei ole koskaan yksin, me olemme aina yhteydessä korkeimpaan valoon rakkauteen, uskoimmepa tai tiedostimmepa sitä tai emme. Se on jotenkin äärettömän lohdullista ja turvallista.

Mutta se ilo, sitä minä kaipaan! Tuntuu että kun koko tähänastinen elämäni on ollut enemmän tai vähemmän egon ohjaamaa tekemistä ja suorittamistakin, se on samalla ollut aika totista. Elämähän on leikkiä! Ilo nostaa minut aina korkeammalle ”taajuudelle”, pois raskaista energioista joita egoni pelot ruokkivat. Voin valita, millä tavalla katson maailmaa. Katsonko sitä harmaan arjen linssien läpi, vai yritänkö pysytellä ilon puolella. Tästä taitaa tulla minulle seuraava oppikoulu. Kun oikein tutkailen mieltäni, löydän sieltä aika paljon harmaita ajatuksia, vanhoja ajatuspolkuja jotka kulkevat väsynyttä uraansa pitkin. Piileekö ratkaisu väsymykseeni näissä poluissa? Onko aika etsiä uusia polkuja, kirkkaampia ajatuksia ja kepeämpää suhtautumista elämään? Tämähän on ainutlaatuinen mahdollisuus elää sieluna tällaista elämää, miksen ottaisi siitä kaikkea irti? Nyt huomaankin, että loppuvuodelle onkin sovittu monenlaisia juhlia, konsertteja ja iloisia menoja. Ihanaa, minua on ohjattu ilon polulle ennen kuin olen tajunnut sitä tarvitsevani. Minä kaipaan uudenlaista, iloisempaa arkea! Minulla on mahdollisuus luoda sitä itselleni! Mikä valtava voima tietoisuudella onkaan!

Mielessäni kypsyy oivallus. Olen sielu ihmisen kehossa – kokemassa, tuntemassa ja ajattelemassa. Olen sielu, joka tarvitsee egoa elääkseen elämää, tätä elämää jolla on tarkoitus. Olen valo, jonka tehtävä on olla valo itselle ja muille. Se riittää.

 

Aina välillä ahdistus valtaa minut, nostaa pintaan tyytymättömyyden. Tunteen siitä että olen jumissa, oman elämäni vankilassa. En kestä tunnetta, pakenen. Taatelipussin syöminen on pieni pahe, mutta sen tuottama syyllisyys on elämää suurempaa. Arkistojeni kätköistä löydän blogin, jonka joskus kirjoitin Hidasta elämää-sivustolle. Se puhuttelee minua.

Pysähdyn, vaikka sattuu (oma alkuperäinen otsikkoni)

Riippuvuus on kaipausta rakkauden ääreen (otsikko Hidasta elämää- sivustolla, blogi julkaistu 31.3.2017)

Join alkoholia ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Pullosta tuli heti paras ystäväni, pakopaikkani ja lohduttajani. Huumaava nousuhumala antoi yhä uudelleen lupauksen jostain salatusta ja jännittävästä, jota ilman arki alkoi tuntua liian tavallisen tylsältä.

Tätä leikkiä jatkui kaksikymmentä vuotta. 35-vuotiaana olin siinä pisteessä, että olin jo vuosia kamppaillut riippuvuudeksi muodostuneen alkoholiongelman kanssa. Mitä kovemmin yritin saada juomista hallintaan, sitä jyrkemmäksi alamäki muuttui. Kunnes tuli pohjakosketus lähes kuusi vuotta sitten.

Olin luvannut itselleni ja miehelleni, että se kesäloma olisi erilainen. Kuitenkin kävi taas niin, että petin lupaukseni. Sinä iltana luovutin. En tiedä mitä tapahtui, mutta tiedän, että olin liian väsynyt toistuviin lupauksiin ja lupausten pettämisiin. Inhosin itseäni, enkä ymmärtänyt miten asiat olivat päässeet alkoholin kanssa tuohon pisteeseen. Olinhan äiti, johtoryhmätehtävissä uraa luova, korkeasti koulutettu, fiksu ja järkevä nainen.

Tuota mökki-iltaa seuraava aamu oli kaunein, jonka olen koskaan nähnyt. Aamuauringon paisteessa istuin mökin laiturilla ja itkin helpotuksesta. Tiesin, ettei minun tarvitse enää koskaan juoda. Kun lapset heräsivät, kuiskasin heidän pörröisiin hiuksiinsa lupauksen raittiista äidistä. Se lupaus on pitänyt ja pitää.

Riippuvuudesta vapautuminen ei kuitenkaan käynyt niin helposti, vaikka alkoholi jäi. Juominen vaihtui sujuvasti syömiseen ja kesti vielä muutaman vuoden, ennen kuin löysin syyt siihen, miksi toistuvasti hylkäsin ja pakenin itseäni erilaisiin riippuvuuksiin ja suorittamiseen.

Olen nyt 40-vuotias ja alan pikkuhiljaa osata olla läsnä itseni kanssa, omissa nahoissani. Osaan ja uskallan pysähtyä, vaikka se sattuu. Välillä on tuskallisen vaikeaa asettua ahdistukseen, sillä vanhat tavat istuvat tiukassa. Olisi niin paljon helpompaa väistää ja paeta hetkeksi pois itsensä luota, pois ikäviä tunteita. Jo pelkkä jäätelöpaketin ajatteleminen tuntuu tuovan helpotuksen, samalla tavalla kuin viinipullo aikoinaan.

Nyt kuitenkin jo ymmärrän, että tuo helpotus on vain väliaikaista. Riippuvuus on pohjimmiltaan kaipausta rakkauden ääreen. Mikään aine tai toiminta ei pysty koskaan antamaan sitä täyttymystä, jonka oman elämän eläminen aidosti, kaikkine tunteineen ja kokemuksineen tarjoaa. Välillä se sattuu, mutta huomaan, että rakkaus kantaa niidenkin hetkien yli.

Ja ne hetket, joissa rakkaus aidosti asuu, ovat ihania.

Addiktiivinen mieli yrittää helposti hakea pika-apua tai ratkaisuja itsensä ulkopuolelta. Vastuun ottaminen ja tietoisuus omasta itsestä sekä rehellisyys itseä kohtaan johdattavat kohti vapautta, irti riippuvuuden kahleista. Uskon siihen, että jokaisessa ihmisessä on se viisaus ja voima, joka tarvitaan riippuvuudesta vapautumiseen. Kukaan meistä riippuvuuden kanssa kamppailevista ei ole oman elämänsä uhri, jokaisella on mahdollisuus olla toimija. Valinta on omissa käsissä.

Voi Luoja, auta minua muistamaan nämä viisaudestasi syntyneet sanat.

Löydän kehollisen työkalun väsymykseni ja kuormitukseni purkamiseen. Sama TRE-menetelmä (Trauma Release Exercise), jota olin kokeillut jo kymmenen vuotta sitten. Silloin tärisin niin että tunsin kuinka sisälläni jokin pato yritti avautua. Kymmenen vuotta sitten itkin koko TRE-tunnin, mutta en ollut vielä silloin valmis jatkamaan avautumisprosessiani, antamaan keholleni lupaa purkaa sisimmästään kaikki se mikä sinne ei kuulu. Vaan nyt on toinen tilanne. TRE toimii. Sitä tehdessäni tunnen kuinka jostain todella todella syvältä ja kaukaa lähtee tulemaan väsymystä ulos kehoni tärinän ja keinunnan myötä. Se on kuin lohdullinen syli johon on turvallista vuodattaa vuosisatojen taakkaa, omaani ja myös edellisten sukupolvien väsymystä.

Viime päivinä jalkani ovat kipeytyneet niin että hyvä kun pystyn kävelemään. Oikean jalan kantapää on kosketusarka ja sattuu joka askeleella. Vasemman jalan nilkka ja jalkapöytä kiukuttelevat. Tähän on pitänyt tulla, että alan päästä jyvälle siitä mitä kehoni, mieleni ja sieluni tarvitsevat toimiakseen yhdessä ja voidakseen hyvin.

Lokakuun puoliväli: Minä olen valo

Minä olen valo. Minä olen valo. Minä olen valo.

Tämä pyörii päässäni nyt taukoamatta. Ihan kuin viime aikojen kuopassa rypeminen olisi nostanut päivänvaloon tämän oivalluksen, joka tuntuu melkein liian helpolta ja yksinkertaiselta ollakseen totta. Minä olen valo. Se on vastaus kysymykseen ”kuka minä olen?”. Minä olen valo. Voi pyhä jysäys miten selkeää ja yksinkertaista. Minun ei tarvitse olla mitään muuta, ei yhtään mitään muuta. Riittää että vain olen ja hengitän. Hengitän valoa, itseeni ja itsestäni ulospäin. Valoa, jossa on yhtäkkiä kaikki mitä tarvitsen. Kaikki, mitä tämä maailma tarvitsee. Nauru kuplii sisälläni, olen ihastunut omaan oivallukseeni ja siihen todellisuuteen, jonka se minussa ja ympärilläni avaa. Olen tässä ja olen yhtä aikaa koko maailmassa. Maailma tuntuu pienemmältä kuin aiemmin, ihan kuin se olisi tullut lähemmäksi. Ja samalla tavoitan universuminen äärettömyyden, joka jatkuu ikuisuuteen. Tässä on helppo olla, tähän tilaan on helppo palata silloin kun lipsun kauemmas itsestäni, valostani. Hurraa hurraa hurraa!!!

Sisäinen oivallukseni synnyttää myös konkreettisia tekoja. Hävettää kun näen mikä voima egollani on ollut elämääni. Olen koko ajan pyrkinyt johonkin, tekemällä, suorittamalla. Edelleen, vaikka tahti on huomattavasti rauhoittunut tämän vuoden aikana. Kaikki rahakipuilut, työasioiden miettiminen on ollut vain ja ainoastaan kärsimättömän egoni halua saavuttaa jokin tietty taso elämässäni, jokin maali. Olen määritellyt itseäni tekemisen kautta, niin töissä kuin kotona. Tuntuu sanoinkuvaamattoman helpottavalta antaa itselleni lupa vain olla. Vain olla se valo joka minä olen. Minä muiden joukossa. Jokainen meistä on valo. On kysymys vain siitä, annanko ja annammeko sen valon loistaa, ilman pyrkimystä johonkin joka ei koskaan tarjoa sitä onnea ja rauhaa minkä oleminen tarjoaa.

Ei ole enää tärkeää korostaa näkijyyttäni. Se on vain työkalu, jonka avulla voin auttaa muita. Ei ole enää tärkeää se onko minulla rahaa. Tai no on se tärkeää, mutta se ei tunnu enää pakkomielteiseltä. Pystyn elämään tämän tilanteen kanssa jossa minulla ei ole rahaa. Luotan siihen että tilanne muuttuu jos niin on tarkoitettu.

Eikä minun tarvitse uuvuttaa itseäni auttamalla muita. Riittää, että teen hoitoja ja kirjoitan kirjeitä sen verran kuin niitä luontevasti tulee eteeni. Minun ei tarvitse eikä kannata yrittää ahmia liikaa, koska sitten väsyn. Tässä hetkessä on tärkeintä, että saan itseni kuntoon. En halua olla enää väsynyt. Haluan voida hyvin, kukoistaa. Tajuan, että olen laiminlyönyt fyysisen hyvinvointini koska olen ollut niin hurmoksessa henkisestä ulottuvuudestani. Nyt on aika laittaa tämä asia kuntoon ja tasapainoon.

Ja se konkreettinen teko, joka antaa oivallukselleni muodon. Teen jatkossa vain kolmena päivänä töitä ja käytän aikaani perheeseemme, parisuhteeseemme, itseeni ja läheisiin ihmisiin lopun ajan. Tyttäreni on jatkossa enää kolmena päivänä päiväkodissa, maanantait ja perjantait kotona.

Kuten eräs asiakkaani sopivasti laittoikin viestiä kiitellessään kirjastani: ” Niinhän se menee että jokainen tarvitsee omat kokemuksensa jotta oppisi erottamaan sen mikä on arvokasta. Kun näkee egonsa vaikutukset omassa elämässä, on mahdollista kyseenalaistaa, tätäkö haluan vai valitsenko valon ja totuuden.”

”Anna periksi, antaudu”, kuulen äänen sanovan sisältäni yhä uudelleen, oman ääneni, viisaan sieluni sanat. Annan periksi, antaudun. Antaudun feminiisyydelleni, joka edelleen joutuu taipumaan maskuliinisen energian alle. Siihen tulee nyt muutos. Minä antaudun, minä elän luottamuksessa, annan universumin toimia kauttani.

”Teetkö sinä paljon töitä?”, eräs asiakkaani kysyy. Vastaan ylpeänä, ihastuneena omiin sanoihini: ”En tee. Itse asiassa minä teen todella vähän töitä.”

”Mites taloudellinen puoli?”, asiakas jatkaa.

”Rahaa on paljon vähemmän kuin aiemmin, mutta jotenkin vain luotan siihen että asiat järjestyvät. Tilalle olen saanut jotain paljon suurempaa ja tärkeämpää”, minä vastaan.

Tyttäreni on iloinen, hänkin haluaa olla enemmän kotona. Tunnen olevani hyvä äiti, olen kuunnellut lastani. Sitä mitä hän tarvitsee.

Tätä minäkin tarvitsen. Tätä, että minulla on aikaa jutella poikien kanssa kun he tulevat koulusta, tehdä yhdessä läksyjä ja pelata lautapeliä hetkeen tarttuen. Yhteisiä hetkiä on nyt enemmän. Meillä on perheenä kivaa yhdessä. Maailman rakkaimmat ihmiseni, minä rakastan teitä. Jokin kupla on puhjennut, elämässäni on totuutta ja valoa.

Eräänä aamuna herään näkyyn (tai ehkä se on vielä unen ja valveen rajamailla olemista), jossa jokin ovi on auki.  Ovesta tulvii kultaista valoa.

Käyn edelleen energiahoidoissa. Yhdessä hoidossa kohtaan edesmenneen isäni. Ei siis ihme, että minulle oli edellisenä päivänä tullut yhtäkkiä hirmuisen kova ikävä isää. Hoidossa itken ja minusta lähtee raskasta, sakeaa energiaa joka on tukkinut auraani. Suvun yhteistä energiaa, joka on ajanut minua suorittamiseen ja pakonomaiseen pärjäämiseen. Olemisen ja tekemisen pohdintani saa lisäpontta hoidosta, saan vapautuksen siitä taakasta, jota minä, isäni ja monet sukupolvet ennen häntä ovat kantaneet. Isäni kannustaa minua olemaan oma itseni, tavoittelemaan unelmiani. Olen kantanut ylläni taakkaa, johon on kirjoitettu ”Susanna on suvun ensimmäinen joka lähtee opiskelemaan yliopistoon ja saa itselleen kunnon ammatin”. Minun tehtäväni on ollut tehdä suku ylpeäksi. Ei ihmekään että väsyttää. Tälle nauramme hoitajan kanssa vedet silmissä. Hoito on yhtä itkua ja naurua, kepeää puhdistumista raskaista ja vakavista asioista. Minä vapaudun ja samalla vapautuu isäni matkalle kohti valoa ja rakkautta, kohti seuraavia seikkailuja, joihin toivotan hänelle siunausta omien unelmiensa tavoitteluun ja toteuttamiseen. Kiitos kiitos kiitos rakas isä.

Meillä oli isän kanssa hänen eläessään hyvät mutta melko etäiset välit. Hoidon jälkeen tunnen kuitenkin niin pakahduttavaa rakkautta häntä kohtaan, että koko olemukseni tuntuu sulavan tuohon rakkaudelliseen yhteyteen. Kuolema ei ole erottaja, se voi olla myös yhdistäjä. Isän kuolema yhdistää meidät tavalla, joka tuo näkyviin sen puhtaan rakkauden, joka isän ja tyttären välillä voi olla. Meidän yhteytemme säilyy ikuisesti. Ihana rakas isäni. Elämä ei todellakaan pääty kuolemaan, kuolema on vain yksi osa elämää.

Isäni tuo minulle uuden näkökulman työhöni. Tähän asti olen yrittänyt järkeillä ja jäsentää henkimaailmaa minulle sopivaan muottiin. Olen vastustanut puhumasta edesmenneistä läheisistä, enkeleistä tai henkisistä oppaista. Nyt ymmärrän, kuinka vähän henkimaailmasta ymmärrän. Päätän avautua jatkossa kaikelle sille, mitä minulle rakkauden valossa näytetään.

Lokakuu opettaa minulle itseni kuuntelemista. Ja sen kunnioittamista, että elämässä on muutakin kuin tekeminen. Tekemistä tärkeämpää on osata ja uskaltaa olla oman olemisensa äärellä, ilman että tarvitsee leimata sitä heikkoudeksi, kykenemättömyydeksi tai luovuttamiseksi. En halua enää mitata arvoani tekemisen kautta. Haluan keskittyä olemaan yhteydessä sisäiseen valooni, siihen kuka olen. Se on kaikista arvokkainta, se on perintö jonka haluan opettaa myös lapsilleni.

Tämä ajanjakso opettaa minulle myös kiitollisuutta. Erityisen kiitollinen olen miehelleni, että hän rakastaa minua niin paljon, että haluaa mahdollistaa minulle tämän vaiheen henkisen kasvun polullani. Tiedän olevani etuoikeutettu. Vaikka murehdin rahasta, se on enemmän omaa syyllisyyden taakkaani jota yritän sillä murehtimisella käsitellä. Syyllisyyttä siitä, etten pysty kantamaan omaa panostani tasavertaisesti perheemme talouden eteen. Tasavertaisuus on ollut minulle tärkeää, mutta nyt saan opetella sitä miltä tuntuu turvata toiseen. Aina ei tarvitse pärjätä yksin ja yrittää osoittaa olevansa vahva. On ihanaa uskaltaa olla myös heikko ja tarvitseva. Antautua. Tätä kautta olen löytänyt ihan erilaisen arvon sille, mitä teen kotona ja lasten kanssa. Läsnäolon arvoa ei voi mitata rahassa.

Ja vaikka teen henkistä työtä, minun ei tarvitse olla täydellinen. Minulla on samat haasteet omien rajojen tunnistamisessa ja pitämisessä kuin kenellä tahansa muullakin. Minulla on ego, jonka kanssa käyn keskustelua päivittäin pitääkseni sen oikeassa roolissa, siinä mikä sille oikeasti kuuluu. Ajattelen rahaa ja toivon, että sitä olisi enemmän jotta se mahdollistaisi unelmani matkustamisesta, ihmisten auttamisesta ja uusista legginseistä. Kipuilen mieleni kanssa päivittäin, koska se yrittää karata huomiseen tai matkustaa menneisyyteen. Tunnen riittämättömyyttä siitä, että kodista löytyy aina joku nurkka joka on sekaisin tai likainen. Pieniä asioita, joiden taustalla on suuria tunteita. Pelkoja, joiden tiedostaminen tekee ne pienemmäksi, auttaa asettamaan asiat oikeisin mittasuhteisiin ja tekee tilaa rakkaudelle, joka on ainoa asia maailmassa millä lopulta on merkitystä.

Itkuja tulee välillä. Kun itken, koko kehoni itkee, äänetöntä itkua kaikista niistä tukahdutetuista tunteista ja salatuista asioista joita se on häpeällisenä joutunut kätkemään. Toisinaan itku on kuin eläimen ulvontaa, ikiaikaisen tuskan purkautumista syvältä ja kaukaa. Itkujen jälkeen tulee rauha. Niin syvä rauha, että jokaisen itkun jälkeen tiedän tulleeni jollain tavalla perille, löytäneeni itseni, puhdistaneeni itseni. Itkut avaavat sydänchkakraani, joka on ajoittain tukossa. Omavoimaisuuteni ja pärjäämisen taakkani ovat estäneet minua avautumasta täysin sille ykseydelle ja jumalalliselle yhteydelle, jota meidän kaikkien on tarkoitus etsiä. Jokin suuri avautuminen tapahtuu minussa, tunnen sen sydämessäni. Miehenikin sanoo eräänä iltana huomaavansa, että kuulostan erilaiselta, kuin ”olisit jonkin suuren äärellä”.

Tuntuu ihmeelliseltä löytää yhteys siihen, jota on koko elämänsä etsinyt. Se vain tapahtuu, kukaan ei soita sen kummempia fanfaareja eikä ulkoisesti mikään muutu, sisäisesti on vain tieto siitä että tämä on totta, tämä on valo jossa on kaikki. Tämä on kokemus ykseydestä, yhteydestä jumalalliseen Valoon ja Rakkauteen. Siinä on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Siinä on kaikki, koska se saa näkemään oman elämän totuudellisin silmin. Sen mikä on tärkeää ja arvokasta, oikeasti. Se saa pysähtymään sen ääreen, missä on rakkaus. Se saa ihmettelmään sitä, miten hyvin asiat oikeasti ovat. Se saa myös näkemään sen, mikä on jäänyt unholaan.

Lokakuun alku 2017: Epätoivoa edelleen

Vaikka tiedän, että minun täytyy olla kärsivällinen ja luottaa, silti tuntuu pahalta. Epätoivoiselta. Pelottaa. Vanha tuttu väsymys on hiipinyt kuvioihin mukaan. Yritän puoliväkisin löytää ilon aiheita arjesta, nauttia onnen hetkistä lasten kanssa. Tunnen pettäväni itseäni ja muita.

En oikeasti ole onnellinen. Kuin hetkitttäin. Kuten metsäretkellä kun eksymme ja löydämme ihania polkuja, luontoäidin lohduttavan sylin.

Pakokauhu hiipii rintaani. Entä jos tämä tilanne jatkuu vielä kuukausia, jopa vuosia samana? Ei minua tässä tilanteessa yhtään auta se, että maailmankaikkeus on puolellani ja asiat ovat hyvin, että minun täytyy vain kasvattaa kärsivällisyyttäni ja juuri sen takia tilanne on tämä mikä on. Minulla ei ole rahaa. Mieheni on viikottain työmatkoilla. Minua pelottaa etten jaksa. Että ajan muunkin perheen ahtaalle jos uuvun.

Olen vihainen jumalalle, mikä tai kuka se sitten onkaan. Olisi helpompaa olla tietämätön mistään näistä henkisistä asioista. Olisi helpompaa elää laput silmillä ja olla tyytyväinen siihen kun saa kuukausipalkan käteen ja voi ostaa vaatteita ja varata matkan silloin kun siltä tuntuu. Tämä on niin helvetin vaikeaa kun joutuu vain antautumaan. Tämä on niin helvetin vaikeaa kun tämän joutuu oikeasti kokemaan eikä vain henkisistä kirjoista lukemaan. Minä en helvetti soikoon jaksa. Tekee mieli ahmia jäätelöä ja karkkia, kaikki zeniläinen tyyneys ja mielenrauha ovat tipotiessään. Minä en jaksa yrittää. Olkoon koko paska. Tekisi mieli hautautua peiton alle vuosikausiksi ja nousta ylös sitten kun elämä on järjestynyt siihen malliin mihin se tässä on kulkemassa. Minä en halua olla todistamassa tätä kärsivällisyyden koulua joka jatkuu päivästä toiseen. Minä haluan lottovoiton jo tänään, jotta voin jatkaa sitä mitä minut on tarkoitettu tähän elämään tekemään. Tuntuu että aikani menee hukkaan tässä kohtaa. Minä kyllä kasvan tässä samalla vaikka olisinkin palvelutehtävässä muille. Helvetti.

Haluan hetkeksi pois tästä päänsisäisestä helvetistäni, joka sisälläni pyörii kuin vanha tylsä levy, jota ei oikeastaan haluaisi enää kuunnella koska se on niin nähty. Minua pelottaa, koska tuntuu että elämäni ei ole enää millään osa-alueella hallinnassa. Minua pelottaa että romahdan lopullisesti. En ymmärrä mistä tämä paha olo nyt näin voimakkaasti puskee pintaan. Joka viikko toivon, että lottovoitto tulisi ja pelastaisi minut, muuttaisi perheemme tilanteen paremmaksi. Ironista kyllä, kenelläkään muulla ei ole mitään ongelmaa tämän kanssa kuin minulla. Mieheni yrittää lohduttaa minua, että hänelle on ihan ok etten pysty maksamaan itselleni palkkaa ja että pärjäämme kyllä, ei meidän tarvitse myydä taloa. Mieheni tuo esiin myös sen, miten arvokasta on, että minä olen lasten kanssa paljon enemmän nyt kotona, ehdottaa jopa että ottaisimme käyttöön perheen oman valuutan jossa minun työni ja läsnäoloni arvo mitataan, vaikkei sitä euroissa voikaan mitata. Ihana mies, ihanat lapset, ihana perhe. Miksi minulla on silti niin paha olla?

En kestä tätä tilannetta. En kestä sitä ajatusta, että mieheni on reissussa ja minä jään yksin lasten kanssa. En kestä sitä, että raha pyörii päässäni kuin piru, ei jätä minua hetkeksikään rauhaan. Tuntuu että yritän mielessäni manipuloida lottovoittoa saapuvaksi tekemällä sopimuksia, jonka mukaan annan itseni korkeimman palvelukseen jos vain saan rahaa. En enää tiedä mikä tämä minun elämäni on, mitä järkeä tässä on. Miksi olen ajautunut tällaiseen tilanteeseen? Mitä en näe itsessäni? Miten paljon kärsivällisyyttäni vielä koetellaan, miten paljon luottamuksen pitäisi vielä vahvistua? Minusta tuntuu että haluan heittää hanskat tiskiin, ihan sama mitä tapahtuu. En ymmärrä enää mistään mitään. Minulla ei ole enää otetta omaan elämääni ja se tuntuu pahalta, todella todella pahalta. Hallinnan menettäminen tuntuu pahalta. Olen vihainen elämälleni, joka ei yhtäkkiä enää olekaan minun, vaan jonkin korkeamman tahon käsissä. Olen sanonut olevani valmis ja nyt huomaan, etten olekaan. On kuitenkin myöhäistä perääntyä, ei ole enää paluuta vanhaan elämään. Itkettää.

Tuntuu pahalta kun oma tahto murtuu.

Mutta vielä pahemmalta tuntuu löytää itsestään syvä arvottomuuden tunne. Olin kai ollut siinä uskossa, että pahin riittämättömyyden pelkoni on jo selätetty. Minussa on kuitenkin vielä massiivinen arvottomuuden möykky, joka lähtee nyt liukenemaan. Sekin tuntuu pahalta, lähes kestämättömältä.

Käymme mieheni kanssa hyvän keskustelun. Kuulen itseni puhuvan, että jos rahasta ei tarvitsisi välittää, tietäisin miten arkeni rakentaisin. Muutama hoito, kolme-neljä viikossa, ehkä yksi tai kaksi kirjettä ja loppuaika itselle, parisuhteelle ja perheelle. Viimeiset kaksi viikkoa minulla on ollut päivät täydempiä kuin pitkään aikaan. Ei mitään verrattuna palkkatyöaikoihin mutta täysiä silti, liian täysiä. Olen ollut tukehtumaisillani, arjen hallinta on karannut käsistä ja pakokauhun tunne ollut läsnä lähes päivittäin. Äksyilen lapsille, miehelleni ja itselleni. En minä sellaista elämää halua. Opettelen tasapainoa, opettelen olemaan rehellinen itselleni, opettelen päästämään irti rahasta.

Rakas viisas mieheni antaa minulle tilaa ja mahdollisuuden katsoa, mitä tapahtuu jos seuraan sitä minkä sydämessäni tiedän. Sopivan vähän töitä, enemmän aikaa itselle ja perheelle ja vain olemiselle. Lukko on vain ja ainoastaan minun päässäni. Riittämättömyyden pelkoni estää minua antautumasta tällaiselle elämälle. Väsymykseni on ihan takuuvarmasti suuntaviitta tätä elämää kohti, mutta minä en vain uskalla antaa periksi. Olen ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tullut sellaiseen kohtaan, jossa vastustan muutosta. Tämä on nyt totinen paikka, tajuan nyt että elämäni muuttuu jos seuraan henkistä tietä, sitä mitä sydämeni sanoo. Yhtäkkiä tuntuu etten halua, en halua muuttua. Parempi vanha tuttu väsymys kuin uusi tuntematon, jossa ei ole mitään mikä määrittelisi minun arvokkuuttani. Ei yleisten normien mukaan hyväksyttävää määrää töitä, ei titteleitä, ei rahaa. Vain olemisen sietämätön keveys. En uskalla, en tiedä miten pystyn. Kuka olen ilman tekemistä ja saavuttamista? En uskalla ottaa selvää. Ja samalla tiedän, että nyt on se kohta elämässäni, jossa tulen löytämään vastauksia jos haluan kysyä.

Masentaa, tunnen itseni pieneksi, mitättömäksi. Tunnen huijanneeni itseäni kun luulin, että olen itseni kanssa selvillä vesillä. Kaikkea muuta, sisäinen kasvu sen kuin jatkuu ja syvenee. Se ei ole helppoa. Se on vaikeaa, tuskallista ja ehkä juuri sen takia myös kiehtovaa, kuitenkin.

Pyydän taas vastausta väsymykseeni, merkitystä sille.

”Sinä olet väsynyt, koska sinun tehtäväsi on kirjoittaa väsymyksestä. Tuo väsymys on ihmiskunnan väsymystä, joka on seurausta puskemisesta, pärjäämisestä ja pyrkimisestä. Kaikki tuo on turhaa. Kaikki tuo vie teitä poispäin valosta, Valosta. Sinun tehtäväsi on kirjoittaa väsymykselle sanat. Sinun tehtäväsi on kirjoittaa väsymyksesi, teidän väsymyksenne pois, jotta valo voi loistaa. Ihmisen ei ole tarkoitus olla väsynyt. Ihmisen on tarkoitus löytää yhteys valoon, joka virkistää, eheyttää ja voimaannuttaa. Valo on sinussa, teissä ja minussa. Väsymys on merkki harhasta, seinästä joka erottaa ihmisen omasta sielustaan, yhteydestä minuun. Näin ei tarvitse olla.”

Syyskuun loppu 2017: Reikiä

Käyn Reiki 2- kurssin. Hiljaiseksi vetää ja vakavaksikin. Tunnen suurta kunnioitusta Reikiä kohtaan. Se on voimakas tapa auttaa itseään ja muita olemaan yhteydessä maailmankaikkeuden parantavaan voimaan.

Kurssi ei ole helppo. Reiki on ennen kaikkea henkinen tie ja minun tielläni eteen tulee nyt hyvin syvällä olevia pelkoja. Kurssi nostaa minussa esiin omaa kuolemanpelkoani, lasten menettämisen pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta. Pelkoa siitä, että mieheni jättää minut koska seuraan henkistä tietäni.

Ne ovat minun tunteitani, minun vastuullani on kohdata ne. En minä niihin kuole. Käännyn ystävällisesti niitä kohti ja puhun ne pieneksi.

Ymmärrän nyt entistä selvemmin, että minulla on henkinen tehtävä edessäni. En enää ajattelekaan hakevani palkkatöitä enkä sure niin paljon myöskään taloudellista tilannettani. Meillä on kuitenkin kaikki mitä tarvitsemme. Syyllisyyskin hälvenee pikkuhiljaa, mutta voi pojat että se istuu tiukassa. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen lähtenyt seuraamaan omaa tietäni ja ajanut meidät taloudellisesti tiukille, vaikka mieheni on täysin sinut asian kanssa ja lapset myös. Tunnen syyllisyyttä siitä, että otan itselleni kokonaisen viikonlopun reikikurssia varten. Tuo syyllisyys ei ole vain minun vaan se on kaikkien sukumme naisten syyllisyyttä, vaikeutta ottaa omaa aikaa ja kuunnella omia tarpeita. Tunnen, että minä voin puhdistaa tuotakin tunnetaakkaa, en halua siirtää tätä samaa syyllisyyttä enää omalle tyttärelleni.

Reikikurssilla on erityislaatuisen pyhä tunnelma. Tunnen olevani kosketuksissa todellakin jonkin itseäni suuremman voiman kanssa. Se tuntuu hyvältä ja juuri oikealta. Olen oikealla tiellä.

Ja mikä hauskinta, minulle alkaa tulla ihmisiä nyt hoitoonkin. Maailmankaikkeuden ajoitus toimii kellontarkasti. Ajanvarauksia alkoi tulla yllättäen juuri kakkoskurssin alla. Ihan satunnaisia hoitoja olin tehnyt sitä ennenkin kesän ja syksyn mittaan, kuin tunnustellakseni olisiko minusta hoitajaksi. Nyt jokin on muuttunut. Aivan kuin joku tuolla ylhäällä olisi sitä mieltä, että olen valmis tekemään hoitoja enemmänkin. Kiitos kiitos kiitos.

Vieteri ei heilu enää niin kovasti, asetun keskelle, omaan keskiööni ja ytimeeni, siihen jossa minun kuuluukin olla. Tähän hetkeen, jossa on luottamus, sellainen luottamus joka voittaa pelon. Etsin tasapainoa ääripäistä.

Välillä minua pelottaa se voima, jonka kanssa tunnen olevani tekemisisissä. Se on niin suurta, että tunnen itseni pieneksi, tunnen vastuuta siitä että osaisin olla puhdas kanava maailmankaikkeuden parantavalle voimalle. Oikeastaan mitään muutahan minun ei tarvitse olla, vain puhdas kanava ilman omaa tahtoa. Mitään muuta ei tarvitse eikä saakaan yrittää, riittää kun asetun kanavaksi silloin kun ihminen sitä tarvitsee. Jos yritän jotain muuta, otan muiden vaivat ja väsymyksen omille harteilleni, siitä tulee liian raskas taakka kantaa. Opettelen tietoisuudellani vetämään rajoja siihen, mihin minun tarvitsee riittää.

Aloitan myös Reiki Master-koulutuksen, kolmostason opinnot. Päätän sitoutua henkiseen tieheni.