Kunnes kuolema meidät erottaa?

Viisi vuotta sitten irtisanouduin palkkatyöstäni ja siirryin täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Takana oli 15 antoisaa vuotta metsäteollisuuden palveluksessa. Sain tehdä monenlaisia, mielenkiintoisia töitä ja muistelen kaikkia noita vuosia lämmöllä.

Miksi sitten irtisanouduin?

Siksi, että sisälläni oli kaipaus. Etsin jotain, vaikken tiennyt mitä.

Irtisanoutumiseen tarvittiin kolmannen lapsemme syntymä, isäni kuolema ja polvileikkaus. Ja hyvä ystävä, joka kysyi, että vieläkö aion pitkäänkin jahkailla päätökseni kanssa. Sekä polte, joka ei enää jättänyt rauhaan.

Irtisanoutumiseni jälkeen tein monenlaisia, mielenkiintoisia töitä, edelleen. Olin konsultti, johtamisvalmentaja ja työnohjaaja. Mutta etsin, edelleen.

Muutimme Espoosta Kuopioon ja perustin päihdeklinikan. Silloin olin jo lähellä jotain, mutta en kuitenkaan ihan. Luovuin siitä, koska polte sisälläni kasvoi.

Nyt on helppo kirjoittaa näin, mutta todellisuudessa olen pelännyt jokaista muutosta kovasti. Minussa on kuitenkin rohkeutta päästää irti ja tehdä muutoksia, vaikka pelottaa. Tähän luotin myös silloin kolme vuotta sitten, kun päihdeklinikan jälkeen olin tyhjän päällä. Etsijä minussa halusi löytää, mutta en edelleenkään tiennyt mitä.

.

Se oli aikaa, jolloin kirjoitin ensimmäistä kirjaani, Valon etsijän päiväkirjaa. Ai että nautin kirjoittamisesta. Se oli kuin terapiaa alkoholismi- ja uraäitivuosieni jälkeen. Kirjoittaessani koin olevani vapaa. Sana sanalta minussa vahvistui luottamus, että kun uskallan laittaa kirjan kannet kiinni, löydän sen mitä etsin.

.

Niin kävikin. Kolme vuotta sitten elämääni astui reiki ja muistin, mitä olin etsinyt.

Kävin reiki 1-kurssin, melko pian sen jälkeen reiki 2-kurssin ja siitä suoraan reiki 3-kurssille. Alkoi vuoden mittainen kasvumatka, jossa kohtasin syviä tunteita ja suunnatonta lempeyttä. Aloin saada kiinni itsestäni.

Valmistuin reikiopettajaksi elokuussa 2018. Siitä lähtien olen opettanut reikiä täysipäiväisesti. Se on se elämäntehtävä, jota Valon etsijän päiväkirjassa etsin.

.

Nyt ymmärrän, että kaikki nämä vuodet olen etsinyt jotain muutakin kuin elämäntehtävääni. Olen etsinyt rauhaa, omaa olemustani.

.

Minulle arki on tärkein henkinen harjoitus. Voisin olla myös tiibetiläinen munkki, mutta olen valinnut olla ihan tavallinen perheenäiti. Etsin mielenrauhaa kuravaatteiden keskeltä ja miehen lähtiessä työmatkoille. Se on minun meditaationi.

.

Kuolema muistuttaa itsestään aina aika ajoin. Viimeksi eilen, kun kuusivuotias tyttäreni pyysi, etten ikinä kuole. Nukahdimme käsi kädessä.

Voinko luvata sellaista? Etten ikinä kuole?

En tiedä, mutta ainakin voin luvata sen, että rakastan sydämeni kyllyydestä niin kauan kuin elän. Rauha on tässä ja nyt.

Rakkaudella,

Susanna

P.S. Julkaisen Valon etsijän päiväkirja-blogia joka torstai. Olen kiitollinen kommenteista ja siitä, jos haluat jakaa blogia eteenpäin. Samannimistä esikoiskirjaani voi tilata minulta postissa tai tulla hakemaan työhuoneeltani. Kiitos kiitos kiitos!

4 kommenttia artikkeliin ”Kunnes kuolema meidät erottaa?”

  1. Ihana kirjoitus omasta matkastasi ja rohkeista päätöksistä sydämen ääntä kuunnellen. Sinulla on kyllä ollut voimakas kutsu ”jonkin” eli reikin pariin <3 Olemme usein "jumissa" ja emme ole siitä edes välttämättä tietoisia. Kunnes olemme ja kuulemme kutsun. Ja sitten alkaa tapahtumaan, jos olemme tarpeeksi rohkeita. Olet siitä esimerkki!

  2. Kiitos kiitos kiitos taas tästä rakas Susanna. Osuu ja uppoaa, sillä olen tuolla etsintämatkalla itsekin ja sinä annat toivoa. Opettelen tässä irti päästämistä ja saada itseni uskomaan, että riitän. Opettelen olemaan… Toivon ja uskon, että jonain päivänä, sitten kun sen aika on minunkin polkuni selviää….
    Ihana, kun kirjoitat näitä ajatuksiasi, innolla odotan uutta torstaita, joka on aina toivoa täynnä…
    olet rakas….

    • Kiitos Taru, ihana kuulla että osuu ja uppoaa 🙂 Vanha sanonta etsivä löytää pitää kyllä niin paikkansa! Minäkin odotan jo innolla ja mielenkiinnolla, millainen kirjoitus huomenna putkahtaa!

Jätä kommentti